Frustration is frustrating!

Nyt seuraa yleistä avautumista, ei tällä kertaa Lontoosta, vaan maailmalla olosta ja elämän kanssa kipuilusta. Tällä hetkellä olo on nimittäin turhautunut ja todella avuton. Onneksi kirjoittaminen yleensä auttaa ja myös se, kun voi jakaa ongelmansa muiden kanssa.

Kun lähdin tänne, lähdin kohti uutta elämää. Olen aina halunnut maailmalle, tapaamaan uusia ihmisiä, tutustumaan uusiin kulttuureihin, kokemaan uusia asioita. Suomi on minusta aina tuntunut jotenkin liian pieneltä ja ahdistavalta, olen kavannut jotain suurempaa, etsinyt omaa paikkaani maailmassa. Nyt olen täällä Britanniassa, joka on kieltämättä isompi maailma. Lontoo on suurkaupunki ja nautin joka hetkestä täällä. Ihmisvilinästä, liikenneruuhkista, huonosta säästä, kaikesta. Kaikki tuntuu jotenkin paljon elävämmältä täällä. Silti etsikkoaikani jatkuu yhä. En tiedä, mitä haluan tehdä tai missä asua. Millaista työtä tehdä, minne mennä tämän kevään jälkeen ja miten toimia.

Olen aina ollut päämäärätietoinen ja aikaansaava ihminen. Minulla on aina ollut suunnitelmia, joiden toteuttamiseen olen pyrkinyt ja joiden jälkeen olen keksinyt itselleni uusia tavoitteita. Tällä hetkellä tavoitteenani on saada työtä. osa-aikatyötä, kokopäivätyötä, harjoittelupaikka, ihan kuinka tahansa. Pääasia vain, että saisin jotain työtä jostakin. Pidän opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, mutta nyt tuntuu, että on aika siirtyä teoriasta käytäntöön ja ryhtyä soveltamaan opittuja asioita käytännössä. Ja talouden kohenemista, jota työstä seuraa, en panisi myöskään pahakseni. :)

Ongelma vain on se, ettei kukaan tarjoa minulle tuota käytännön mahdollisuutta, vaan minun pitää itse etsiä se. Tämäkään ei ole haasteeni, sillä tietenkin tiedän oman alani realiteetit ja työmahdollisuuksien puutteen. Tai sanotaanko näin, että työtä on kyllä tarjolla, mutta niin on työpaikan haluaviakin. Millä keinoin siis myyn itseni työnantajill, miten kilpailen satojen hakijoiden kanssa? Tiedän itse olevani pätevä töihin, joihin olen hakenut (toimistotöitä, PR-töitä, organisointitöitä jne.) Minulla on kokemusta, koulutusta, kielitaitoa, motivaatiota ja pätevyyttä. Mistä siis kiikastaa? Olen lähetellyt kymmeniä työhakemuksia sekä harjoittelu- että työpaikkoihin ja lukuisten ei-vastausten tai vastausten puuttumisen jälkeen olo on turhautunut. Toimettomuus ei sovi minulle. Nyt jollekulle tulee tietenkin mieleen kysymys, miksen menee johonkin Mäkkiin tai kahvilaan töihin. Syitä on ainakin kolme (olen itsekin miettinyt tätä): a) huono palkka, b) ei edistä uramahdollisuuksiani millään tavalla, c) ratkaisee taloudelliset ongelmat hetkeksi, muttei henkisiä (aivoja, kun ei kassatyössä valitettavasti tarvitse hirveästi käyttää ja kaipaan enemmän haastetta kuin mitä tuollainen työ tarjoaa).

Elän siis tällä hetkellä jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Rakastan Lontoota ja haluan olla täällä tai muualla maailmalla seikkailemassa. samalla kuitenkin on turhauttavaa, raskasta ja kuluttavaa aloittaa kokonaan uusi elämä (vanhaa kuitenkaan kokonaan unohtamatta) ja samalla miettiä koko ajan, mitä sitä oikein haluaa tulevaisuudessa tehdä. Olen ihan sekaisin koko ajan, siltä ainakin tuntuu. Pari viime vuotta ovat kuluneet hektisen elämän merkeissä. Olen kokenut paljon uutta noiden vuosien aikana, tutustunut ihaniin ihmisiin ja hankinnut upeita kokemuksia. Nyt kuitenkin yhtäkkiä tuntuu kuin olisin tyhjän päällä. Kaikki täytyy aloittaa alusta - mikä toisaalta on hyvin jännittävää, mutta samalla mielettömän stressaavaa. Kaikki pitäisi luoda uudestaan: sosiaaliset kontaktit, rutiinit, arkielämä. Samalla pitäisi aloittaa jotain kokonaan ihan uutta, nimittäin työelämä ja oman paikan löytäminen. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että etsin jotain pysyvää, mutta samalla haluan vain mennä eteenpäin. Haluan asettua aloilleni, mutta kuitenkin juosta villinä ja vapaana. Sanalla sanoen, en tiedä mitä oikein haluan. Ja sekin on turhauttavaa.

Kauhea vuodatus tämä, mutta pakko on pukea sanoiksi tuntemukseni. Terapiaa ja niin pois päin... :) Tiedän, etten saisi valittaa tai vaipua epätoivoon tai turhautumiseen, mutta itsekullakin meistä on näitä hetkiä. Nyt on minun vuoroni olla keskellä henkilökohtaista eksistentiaalista kriisiä. Elämä on jotenkin kaoottista, vaikka minulla ei olekaan mitään hätää. Minulla on asiat hyvin ja paremmin kuin joillakuilla muilla. Minulla on ihana perhe, paljon rakkaita ystäviä, terveyttä, koulutus ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Silti tällä hetkellä tuntuu siltä, että mitä hyötyä mistään on, kun en saa mahdollisuutta käyttää kykyjäni ja toteuttaa itseäni! Samalla nousee mieleeni ajtus, että olen tähän mennessä saanut kaiken ehkä liian helpolla. En ole joutunut taistelemaan oikeastaan mistään asiasta elämässäni ja nyt kun taistelun aika (kuvainnollisesti siis) on käynnissä, niin voitto ei olekaan itsestäänselvyys tai varma asia, vaan siitä joutuu todella tappelemaan kynsin ja hampain. Peruspositiivisena ihmisenä ja ikuisena optimistina uskon kuitenkin, että kaikki vielä aikanaan kyllä järjestyy ja elämä menee eteenpäin niin kuin sen kuuluukin mennä. Olen vain kyllästynyt koko ajan pohtimaan ja huolehtimaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Niinpä päätin tänään, että se on loppu nyt! En jaksa enää. Aion lopettaa murehtimisen ja mennä ettenpäin uskoen itseeni ja kykyihini. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja niin myös tällä "etsikkoajalla" elämässäni. Minua on siunattu mahdollisuuksilla ja aion nyt tarttua niihin. Jos en saa töitä omalta alalatani, niin vaihdetaan sitten vaikka alaa! Olen ajatellut esimerkiksi turismia, joka olisi kiinnostava ala. Katsotaan, mitä keksin, kun vähän ensin otan selvää mahdollisuuksista. En aio kuitenkaan hävitä taistelua turhautumiselle, vaan selvitä voittajana vastoinkäymisistä huolimatta. Rohkeasti eteenpäin vain! :)

Huhhuh... Olipas melodramaattista vuodatusta, mutta nyt jo helpottaa. Ihana, kun voi kirjoittamalla pukea tunteensa sanoiksi. Ehkä pitäisikin harkita kirjailijan uraa. :D Mutta siis elämä avoinna edessä ja ajoittaisista alakulonpuuskista huolimatta ettenpäin mennään hitaasti mutta varmasti. Ihanaa, jos jaksoitte lukea tämän tekstin. Se on aika henkilökohtainen, mutta toisaalta jokaisella on varmasti samankaltaisia tuntemuksia aina aikaajoin. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni, vaikken ehkä onnellinen tällä hetkellä. Minulla on kuitenkin niin paljon hyviä asioita ja etuoikeuksia elämässä, etten valita tästä eteenpäin lainkaan - ainakaan paljon :). Nyt riittää. Kirjoittelen tarinoita Lontoon elämästä taas pian ja silloin teksti ei ole näin raskasta, lupaan sen. See you soon darlings! :) xoxo