Stars are shining brightly in London

Heipparallaa taas! :) Blogipäivitykset näköjään tuppaavat venymään viikon mittaisiksi, mutta eipä se mitään. Asiaa kertyy aina mukavasti viikon aikana, joten on ainakin jotakin, mistä kirjoittaa. :) Aloitetaanpa sitten...

Viikko meni taas nopeasti ja uskomatonta mutta totta on, että olen ollut Lontoossa jo kohta kaksi kuukautta. Olen nauttinut joka hetkestä, kuten aiemmista kirjoituksista voitte varmasti päätellä. :) Välillä rakkaiden ihmisten ikävä on kova, mutta toisaalta tuntuu oikein hyvältä olla täällä. Koko oleskeluni ajan olen pähkäillyt ja pohtinut, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä ja viihdynkö täällä. Lähinnä kysymys siis kuuluu, palaanko Suomeen Lontoon aikani päätyttyä vai mitä tapahtuu. Varmoja vastauksia ei vieläkään ole tiedossa, mutta olen päätynyt lopputulokseen, että jos vain saan töitä Briteistä, niin jään tänne mielelläni pidemmäksi aikaa. Mukavaa on nimittäin ollut ja jatkoaika on tässä tapauksessa hyvästä. :D

Mutta ennen kuin tulevaisuudensuunnitelmia päästään toeteuttamaan, on kerrottava viimeaikaisista tapahtumista. Mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut, mutta jotakin kuitenkin. Reading weekin jälkeen opiskelu jatkui tuttuun tapaan ja esseenkirjoitusta on edellen tiedossa. En ole ottanut opintojani kovinkaan vakavasti, vaan teen sen, minkä jaksan. Yritän kuitenkin suorittaa kurssit kunnialla läpi ja luennoilla olen käynyt kiltisti ihan jo siksi, että ne enimmäkseen (välillä on tylsääkin) ovat oikein mielenkiintoisia. Opiskelutehoa on kuitenkin vienyt työnhaku sekä Lontoon nähtävyyksien katselu. Ja oikeastaan ihan hyvä näin, sillä nähtävää riittää ja työnteko olisi oikein ihana vaihtoehto pitkän opiskelurupeaman jälkeen.

Viime viikon seikkailuihini kuului jälleen kerran paikalliseen kulttuuritarjontaan tutustuminen, sillä tiistaina olin teatterissa katsomassa The Misanthrope -näytelmää. Se on sovitus Molièren samannimisestä 1600-luvun satiirista ja oikein viihdyttävä. Täytyy kuitenkin tunnustaa, etten mennyt katsomaan näytelmää sen itsensä, vaaan siinä esiintyvien tähtien takia. Ennen kaikkea Damian Lewis (Band of Brothers, Life, Forsythe Saga...) oli teatterielämykseni pääsyyllinen, sillä fanitan häntä kovasti. Enkä joutunut pettymään, sillä Damian oli ja on ihana. <3 Toinen näytelmän vetonaula oli Kiera Knightley (POTC-leffat, The Atonement, Pride & Prejudice...), joka esitti näytelmän naispääosaa. Hän tuli mukavana tähtibonuksena Damian Lewisn oheen, joten ainakin jotain julkkiksia on nyt tullut nähtyä. :) Muilla katsojilla oli varmasti samanlaisia ajatuksia, sillä näytelmä oli täysin loppuunmyyty ja ylimmällä parvekkeella (jossa istuin eturivissä todella korkealla) jopa seisomapaikat oli myyty viimeistä paikkaa myöten. Liput siis näköjään kannattaa varata ajoissa, jos meinaa päästä suosikkiesityksiään katsomaan.

Teatteritaiteesta siirryin keskiviikkona populaarikulttuurin maailmaan, sillä kävin O2-areenalla katsomassa Michael Jackson Exhibitionin, joka loppuu nyt sunnuntaina. Michael Jacksoninhan piti tehdä suuri come backinsa O2-areenalla viime kesänä, mutta megatähden äkillinen kuolema muutti tilanteen tietenkin ihan täysin. Konsertin sijaan fanit ovat saaneet O2-areenalla nauttia tähden jäämistön ympärille rakennusta näyttelystä, joka - pakko myöntää - oli todella hyvä. En ole ikinä ollut MJ:n superfanittaja, mutta hänen musiikkinsa on kyllä ihan mielettömän loistavaa ja ajatonta sekä iso osa nuoruuttani. Niinpä kävin verestämässä vanhoja muistoja ja ihastelemassa MJ:n esiintymispukuja, palkintoja, keräilyesineitä ynnä muuta tavaraa. Näyttely oli tehty hyvin ajoittaisia epäjohdonmukaisuuksia (esineselostukset olivat väärissä paikoissa) lukuunottamatta ja kävi hienosti läpi suuren taiteilijan uran. Mitään skandaalinkäryä ei näyttelyssä mainittu, joten aika henkilönpalvonnaksihan se meni, mutta oli joka tapauksessa erittäin vaikuttava. Etenkin MJ:n musiikki, joka soi koko ajan taustalla, nosti tunteet pintaan ja tanssiaskelet kuuluivat asiaan Billie Jeanin soidessa ja kyyneleet puolestaan virtasivat We Are The Worldin tahdissa. Olin oikein tyytyväinen, että kävin katsomassa näyttelyn, vaikka alunperin kahden vaiheilla olinkin. Iltapäivän kruunasi uusin Disneyn piiretty The Princess and th Frog, jonka kävin O2:n leffateatterissa katsomassa. Ihanan vanhanaikainen Disneyn piiretty oli kyseessä ja suosittelen sitä kaikille, jotka Disneystä vähänkään tykkäävät iästä riippumatta. Disneyn taika on ajatonta ja vanaha kunnon piiretty on kyllä jotain todella loistavaa kaiken maailman tietokoneanimaatioiden rinnalla. <3 In your face tietokoneanimaatio! :)

Loppuviikko on kulunut mukavasti kouluhommien, työnmetsästyksen ja yleisen ihmettelyn vallassa. Torstaita piristi Skypettely rakkaan ystävän kanssa sekä tietoisuus lähestyvästä Espanjan lomasta. Lähtö on huomenna aamulla hyvin hyvin aikaisin ja näen rakkaat vanhempani pitkästä aikaa Costa del Solin auringossa. Ihanaa. <3 Viikon tauko on blogitteluunkin siis luvassa, mutta lupaan kertoa kaikki Espanjan seikkailuni sitten ensi viikolla. :)

Vielä muutama sana julkimoista kuitenkin tähän loppuun, sillä se näyttää olevan tämänviikkoisen tekstin teema. :) Viikko sitten sunnuntaina täällä jaettiin Brittien Oscarit eli Bafta-palkinnot. Tilaisuus pidettiin Royal Opera Housessa, vain reilun kilometrin päässä kodistani. Jos olisi ollut paikalla nimmarijahdissa, niin olisin voinut nähdä mm. Uma Thurmanin, Quentin Tarantinon, James Cameronin, Kate Winsletin, Robert Pattinsonin, Guy Ritchiien, Mickey Rourken, Dustin Hoffmanin, Colin Firthin ja prinssi Williamin livenä. Torstaina puolestaan Alice in Wonderland- leffan kuninkaallinen ensi-ilta järjestettiin Leicester Squarella ja paikalla kunikaallisia edustaneen prinssi Charlesin ohella oli mm. Johnny Depp (<3), Anne Hathaway, Helena Bonham-Carter ja Tim Burton. Jos ei olisi satanut kaatamalla vettä, olisin melko varmasti mennyt paikalle kirkuvan fanilauman jatkoksi. Huomaan kirjoittavani julkkiksista lähes jatkuvasti jotakin, mutta se johtuu siitä, että olen hämmentynyt heidän läsnäolostaan täällä. Suomeenhan ei juuri koskaan eksy kukaan maaimantähti ja nyt tuntuu ihan oudolta, että he ovat ihan tässä lähellä ja heidät voisi nähdä livenä melkein koska tahansa. Hullua, että kaikkia kuuluisia ihmisiä pyörii uudessa kotikaupungissani. Siis vain muutaman kilometrin päässä minusta. Jotenkin ihan päätöntä. :D Oli hassua lukea esimerkiksi eilen lehdestä, että kuningatar oli tehnyt kauounkikierroksen Cityssa keskiviikkona. Siis Britannian kuningatar on ollut ihan käsinkosketeltavan etäisyyden päässä minusta. Ihan mielettömän omituista! Ei pienen suomalaistytön pää käsitä tuollaista. :)

Nyt riittää posmotus julkkiksista ja on aika vetäytyä yöpuulle. Huomenna on aikainen lähtö lentokentälle edessä, sillä lähden jo ennen seitsemää aamulla seikkailemaan bussilla ja junalla kohti Gatwickin lentokenttää. Toivottavasti päädyn oikealle kentälle (Lontoossa on ainakin viisi lentokenttää) ja oikeaan koneeseen. :D Lisää kuulumisia seuraa siis viikon kuluttua. Siihen asti: voikaa hyvin, olette rakkaita ja viettäkää ihana viikko! :) Hasta luego & besos mis cariños! <3

The world is my oyster

Heissansaa kullanmurut! :) Näin alkuun on heti todettava yksi elämän suurista viisauksista, sillä "Taivas maan päällä on höyryävä kupillinen teetä sateisena päivänä." Tämän syvällisen aforismin keksin itse äsken - tai ehkäpä joku minua viisaampi on keksinyt sen jo aiemmin, mikä on todennäköisempää - kotiutuessani kirkkomatkalta tänä sateisena sunnuntaina. Anglikaanimessussa kävin ja se oli oikein hieno. Kauniit virret, upeasti laulava kirkkokuoro, mukavan korkeakirkollinen liturgia (itse pidän roomalaiskatolisesta messutyylistä, jota anglikaanimessussa on paljon) ja harras tunnelma. Teki sielulle hyvää käydä kirkossa ja nyt olo on mukavan rento ja onnellinen.

Viikko on taas vierähtänyt edellisistä kuulumisista, vaikka tarkoitus oli kyllä kirjoittaa jo aiemmin viime viikolla. Jotenkin kirjoittaminen kuitenkin aina jäi jonkun muun asian jalkoihin ja nyt olen viikonloppuna tarttunut itseäni niskasta kiinni sekä esseenkirjoittamisen - josta iloisesti lintsasin viime viikolla :D - ja blogikirjoittamisen suhteen. Esseetä kirjoitin jo eilen ja jatkan tänään myöhemmin - aiheena sosiaalietiikka ja 2500 sanaa kirjoitettavana, mikä on todella vähän tekstiä surukseni, sillä asiaa - mutta blogipäivityksiä on luvassa nyt heti. Tapahtumia on kertynyt taas vino pino, joten ehkä on ihan hyvä, että istun alas ja kerron kaiken kerralla. :)

Alkuviikko sujui vailla sen kummallisempia juttuja, enimmäkseen opiskellessa tai töitä etsiessä. Olen aika lailla välillä stressannut sekä työpaikan saamisesta että etsimisestä kuin myös harjoittelupaikastani sekä urasuunnitelmistani. Mikään ei ole vieläkään selvinnyt, mutta pitkällisen ajattelutyön seurauksena olen tullut tulokseen, että kyllä kaikki aina aikanaan järjestyy. No worries then ja rohkeasti vain elämässä eteenpäin. Kyllä asiat aina ajallaan lokahtavat kohdilleen, joten turha niitä on etukäteen stressata. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta aion jatkossa toteuttaa tuota periaatetta ja lopettaa turhan murehtimisen. Elämästä tulee nauttia ja vaikka se ei aina sujukaan niin kuin on ajatellut, niin kyllä se onneksi aina menee eteenpäin. En usein puhu uskostani tai suhteestani Korkeimpiin voimiin, mutta tässä yhteydessä voin todeta, että myös usko johonkin minua suurempaan voimaan auttaa kummasti vaikeina hetkinä. On rauhoittavaa ja lohduttavaa tietää, että tässä maailmassa vallitsee ja hallitsee voima, jota en täysin ymmärrä mutta josta olen riippuvainen ja joka kantaa minua vaikeinakin hetkinä. Kirkossa käyminen tyynnyttää mieltä ja antaa voimia. Myös arjessa vain ajattelemalla positiivisia ajatuksia ja luottamalla elämän kulkuun saan energiaa ja jaksamista. On ihana tunne, kun tietää ettei ole yksin tässä maailmassa. Siinä autatte myös te kaikki rakkaat ihmiset, joille kirjoitan ja joita ikävöin. Jos en ole sanonut sitä tarpeeksi usein, niin sanon nyt: Rakastan teitä ja olette minulle tärkeitä. <3 Suomessa ei usein sanota R-sanaa ääneen, mutta täällä se on osa arkea. Sanonpa sen nyt teille, jotta tiedätte olevanne ajatuksissani usein. :)

Kuinkas nyt vallan eksyin aiheesta ja aloin kirjoittaa paatoksella uskonasioista ja rakkaudentunnustuksista? Oi voi, kun ajatus harhailee. :) Palataanpa siis asiaan ja siis viime viikon tapahtumiin. Kuten sanottu, niin alkuviikosta ei sen ihmeempiä. Keskiviikkona otin turistivaihteen taas käyttöön ja käytyäni tuhkakeskiviikon (ei-teologeille tiedoksi, että se on siis päivä, jolloin laskiaistiistain jälkeen laskeudutaan paaston viettoon ja jumalanpalveluksessa saadaan otsaan tuhkalla piirretty risti katumuksen merkiksi) ekumeenisessa hartaudessa, askelet kuljettivat minut Thamesin toiselle rannalle ja Shakespearen Globe teatterille.

Shakespeare's Globe Theatre on siis mahdollisimman tarkka kopio Shakespearen aikaisesta samannimisestä teatterirakennuksesta. Sisäänpääsy opiskelijoilta oli £8,50 ja piti sisällään opastetun kierroksen teatterissa sekä pääsyn erilaisiin näyttelyihin, joita rakennuksessa on mm. Shakespearesta, teatterin historiasta ja Lontoon teatterikulttuurista 1500-luvulla. Kokemus oli todella hyvä, sillä opastettu kierros oli erittäin mielenkiintoinen, opas asiantunteva ja teatteri upea. Teatteri on osittain ulkoilmateatteri, sillä ympyränmuotoisen rakennuksen katsomoista vain osa on katettu ja keskellä oleva tila on vailla kattoa. Kesäkaudella (huhtikuu-syyskuu) teatterissa esitettään Shakespearen näytelmiä ja ne ovat kuulemma valtavan suosittuja. Shakespearen ajan teatteritraditiota pyritään pitämään yllä ja näyttelijät esiintyvät ilman mikrofonia, lavasteita ei juuri käytettä (esiintymislava itsessään on jo riittävän upea) ja katsomoon myydän seisomapaikkoja aivan lavan eteen (permannolla ei siis ole penkkejä, vaan se on varattu seisomapaikoille) £5 hintaan, siis aivan kuin Shakespearen aikoihin. Kierroksen jälkeen kävin tutustumassa näyttelyihin ja sain demonstraation sekä kiinnostavan luennon kirjanpainamisen historiasta. En ollut tajunnutkaan, kuinka monimutkainen prosessi 1500-luvun kirjanpainaminen oli ja on täysin sen ansiota, että esimerkiksi Shakespearen näytelmät ovat säilyneet jälkipolville, koska Shakespearen alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet tai tuhoutuneet. Tämäkään ei ole itsestäänselvää, sillä 1500-luvulla tekstien painaminen oli hidasta, kallista ja yleensä vain uskonnollisiin aiheisiin keskittyvää. Shakespeare oli omana aikanaan kuitenkin niin suosittu, että hänen näytelmiään kannatti painattaa kirjoiksi ja nykymaailma kiittää ja kumartaa tästä loistavasta toiminnasta. Näyttelyssä oli myös mielenkiintoista huomata, kuinka paljon Shakespeare on vaikuttanut englannin kieleen keksimällä uusia sanoja ja idiomeja. Monet tunnetut englanninkieliset sanonnat ovat peräisin Shakespearen teksteistä, mikä tuli minulle yllätyksenä. Esimerkiksi tämän tekstin otsikko "the world is my oyster" on Shakespeare-sitaatti (näytelmästä "The Merry Wives of Windsor" = "Windsorin iloiset rouvat") samoin kuin enemmän käytetyt "all's well that ends well" (="loppu hyvin, kaikki hyvin"), "fair play" (="reilu peli"), "vanish into thin air" (="kadota kuin tuhka tuuleen") ja monet monet muut. Olen aina arvostanut Shakespeare, rakastan hänen tekstejään ja hänen näytelmänsä ovat mahtavia, mutten ennen vierailua Globessa tajunnut, kuinka merkittävä hän oikeastaan onkaan. Täällä Briteissä varsinkin näkee Shakespearea kaikkialla. Joka kirjakaupassa on oma hyllyosionsa varattu Shakespearen teksteille (niitä saa erilaisina laitoksina) ja häneen kohdistuvalle tutkimukselle. Ilman Shakespearea englantilainen kulttuuri ja englannin kieli olisi täysin erilaista, joten hatunnosto hänelle ja kunnia sille, jolle kunnia kuuluu - viimeinen sanonta ei muuten ole Shakespearen, vaan taitaa olla raamatullista alkuperää. Korjatkaa, jos olen väärässä. :)

Se Shakespearesta. Nyt siirrytään kuninkaallisiin, sillä torstaina jatkoin turistielämää ja kävin katsastamassa Kensington Palacen. Se sijaitsee Hyde Parkissa ja kävelin sinne kotoa ja takaisin kotiin. Kilometrejä kertyi ehkä 13, joten päivän liiikunta-annos tuli samalla nautittua sateisessa puistossa. Kensington Palace on 1600-1700-luvuilla ollut kunikaiden asuinpaikkana, mutta ei enää sen jälkeen. Palatsissa on kyllä sittemmin asunut kuninkaallisia, kuuluisimpina heistä kuningatar Victoria - joka 20.6. 1837 sai aamun varhaisina tunteina palatsissa kuulla, että hänestä on tullut kuningatar - ja myöhemmin Prinsessa Diana ja nykyisin prinssit William ja Harry. Kensington Palacesta siis vain osa on museona ja yleisölle avoinna, loppuosa on kuninkaallisia asumuksia. En nähnyt kuninkaallisia Kensington Palacessa, mutta kylläkin matkalla sinne, kun Marble Archilla liikenteen pysäyttivät kuninkaalliset hevosvaunut ja poliisisaattue. En nähnyt, kuka kuninkaallisista kärryissä matkusti, sillä vaunun ikkunat oli tummennettu, mutta joku siniverinen siellä taatusti oli matkalla kohti Hyde Parkia. Tämän tarkemmin en valitettavasti saanut asiasta selvää.

Kensington Palacessa nautin sen sijaan kunikaallisesta loistosta ihailemalla palatsin kauniita huoneita ja samalla tutustumalla näyttelyyn debytanteista (siis se rituaali, joss nuoret yläluokkaiset tytöt astuvat seurapiireihin) ja ihailemalla kokoelmaa edesmenneen Prinssessa Dianan pukuja. Palatsi oli oikein suloinen ja kesällä varmasti vielä hienompi, kun puutarha on täydessä loistossaan. Talvi ei täällä kuitenkaan tunnu talvelta, vaan sateisinakin päivinä ilma on kuin Suomen huhtikuussa, joten puistot näyttävät viihtyisiltä jo nyt. Hyde Parkissa oli ihana taas kävellä ja lauantaina kävin tutustumassa toiseen isoon puistoon nimittäin Regent's Parkiin. Se oli ihan erilainen kuin Hyde Park, enemmän istutuksia ja puita - Hyde Park on aakeaa ja laakeaa vihreää nurmikenttää täynnä - sekä intiimimpi tunnelma romanttisine ankkalammikoineen ja laguuneineen. Kumpikin puisto on omalla tavallaan mielettömän ihana ja yksi Lontoon parhaista puolista.

Turisteiluni huipentui launtaina, kun päiväkävelylläni piipahdin British Libraryssa, joka ymmärtääkseni on siis Britannian kansalliskirjasto. Se on valtavan kokoinen laitos täynnä kirjoja, lukupaikkoja ja erilaisia näyttelyitä ja sijaitsee alle kilometrin päässä kotoani. Kirjat - uskokaa tai älkää :D - eivät kuitenkaan olleet vierailuni syy, vaan halusin käydä katsomassa paikan näyttelyt, jotka olivat - kiitos Britannian fiksu ja sivistystä arvostava hallitus - ilmaisia. Näytteillä oli vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia, karttoja ja historiallisia asiakirjoja. Mielenkiintoisimpia ja kokoelman helmiä olivat minusta Magna Carta (asiakirja 1200-luvulta, jolla kuningas Juhana I luopui suuresta osasta kuninkaan valtaoikeuksiaan ja sitoi kuinkaan maallisen lain alaisuuteen sekä aloitti jossain määrin perustuslaillisen hallinnon olemassaolon), Beowulf (vanha muinaisenglantilainen eepos, vähän niin kuin Kalevala) Jane Austenin kirjoituspöytä ja käsikirjoitusmuistiinpanot, Guttenbergin Raamattu 1400-luvun lopulta ja - tämä lämmittää eksegeettien sydäntä :D - Codex Sinaiticus & Codex Alexandrinus. Kaikki nämä arvokkaat, historiallisesti merkittävät ja upeat tekstit olivat kaikkien vapaasti ihasteltavissa kirjastossa. Olo oli aika epätodellinen Magna Cartaa ja muita asiakirjoja töllistellessäni ja jonkinlainen syvä kunnioitus tekstejä kohtaan valtasi mielen. Ne olivat ihkaoikeina siinä edessäni. Tekstit, joista olen lukenut olivat yhtäkkiä käsin kosketeltavissa (veratuskuvallisesti siis, koska oikeasti tekstit ovat lasivitriineissä lukkojen takana, mutta ymmärrätte varmaan ajatuksen :). ja Jane Austenin käsialaa katsellessani saatoin vain ihmetellä, että tuoko on sitä tekstiä, joka on painettu kirjoihin, joita voin ostaa kaupasta. Jotenkin hasuua, mutta samalla todella hienoa.

Turistikertomusten lisäksi vielä muutamia hauskoja juttuja elämästä Lontoossa. Ensinnäkin rikospaikka, johon törmäsin torstaina. CSI-tyyppejä ei ollut näkyvissä, mutta Aldwychin kohdalla hotelli Waldorfin edessä (aika lähellä yliopistoani) oli koko kortteli eristetty poliisinauhoilla ja rikospaikan tutkimusvälineistöä oli näkyvissä. Paikalla seisoi myös monta poliisia vartiossa. En tiedä mitä paikalla oli tapahtunut, mutta jännää oli. :) Keskivikkona puolestaan mielenkiintoni vallitsi opaskoira, joka johdatti sokeaa omistajaansa iltapäiväruuhkassa ilmeisesti kotia kohti. Saaatoin vain ihmetellä koiran fiksuutta, hyvää koulutusta sekä taitaavuutta, kun se puikkelehti ihmisten joukossa ja pysähtyi liikennevaloissa ihan oikeaoppisesti - ja peremmin kuin ihmiset, minä mukaanluettuna, koska Lontoossa kyllä kävellään reippaasti punaisia päin, jos autoja ei ole lähistöllä näkyvissä. Opaskoirat ovat kyllä ihan mielettömiä. <3 Keskiviikkona hupia herätti myös hölkkääjä, joka ruuhkassa melkein törmäsi minuun kävelysillalla Globelle mennessäni. Silta on aina täynnä ihmisiä, enimmäkseen turisteja, ja hölkkääjä - joita siis on täällä kaikkialla ja kaikkina vuorokauden aikoina havaittavissa - saa olla todella taitava, jos aikoo edetä väkijoukossa yhtään. Kävellenkin se on välillä vaikeaa, mikä vain osoittaa Lontoon todella olevan 8 miljoonan ihmisen suurkaupunki. Tämä tuli selväksi viimeistään viikko sitten sunnuntaina, kun olin Sadun (se suomalainen opiskelijatyttö, johon tutustuin lentokoneessa tänne Suomesta saapuessani) kanssa Greenwichissa leffassa ja kotiin tullessani tajusin, että bussit kulkevat täällä aina (siis 24h/vrk), kaikkialta löytyy kauppoja, jotka ovat auki 24/7 ja liikenne on aina yhtä vilkasta ja tolkuttoman hidasta. Olen niin tottunut kävelemiseen, että vasta istuttuani 50 minuuttia bussissa vain Lontoon keskustassa liikkuessani tajusin liikenteen olevan aina tällaista ja yleensä vielä pahempaa. Onneksi pääsen kävellen lähes kaikkialle. :)

Torstaina ja lauantaina koin suomalaista kansallisylpeyttä, kun törmäsin ensin torstaina Lapin kullan rekkaan lähellä Piccadilly Circusta. Käänsin päätäni ja noteerasin Lapin kullan rekan enkä aluksi ollenkaan tajunnut näyn outoutta Lontoon keskustassa. Muutama sekunti myöhemmin totuus rekisteröityi aivoihin ja kameralla nappasin kuvan tuosta hauskasta näystä. Siis Lapin kulta -olutta saa Lontoosta! En osannut ollenkaan kuvitella tällaista. Torstaina ostin myös kanelipullaa leipomosta, mutta ei se korvapuustille ja suomalaiselle pullalle vertoja vetänyt. Lauantaina puolestaan löysin sattumalta skandinaavisia esineitä myyvän liikkeen, jossa oli mm. Iittalan sekä Hackmanin tuotteita myynnissä sekä Muumi-kirjoja, tottakai. Muumeista tulee mileen se japanilainen anime-piirretty, mistä pääsen aasinsillan kautta Japan Centeriin Piccadillylla, jossa vierailin torstaina. Kaikkea hauskaa japanilaista krääsää saa siis sieltä ja jos minulla olisi täällä keittiö, niin olisin heti ostanut japanilaisia kokkiveitsiä, joita kaupassa oli myynnissä. Brittiläisiin tavaroihin ja luksustuotteisiin pääsin käsiksi Fortum & Mason -tavaratalossa (sekin Piccadillylla, lähellä Ritz-hotellia), joka kerskailee pitkällä historiallaan ja vanhoilla perinteillään. Tavaratalo on perustettu vuonna 1707 ja se toimittaa tavaraa mm. Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen Kuningatar Elizabethille. Ihania teekannuja tuossa vanhanaikaisessa (kokolattiamatolla katetut rappuset, ei liukuportaita) liikkeessä ainakin oli ja niitä himoitsin, mutten ostanut. :)

Ennen kuin lopetan seuraa loppukevennys hassujen paikannimien muodossa. Olen huomannut kerääväni hassuja kadunnimiä muistiin samoin kuin paikkojen nimiä. Helsingissä ehdoton lempparini on Siilitie, joka ruotsiksi kuuluu Igelkottsvägen ja on ihan mahtava. Lontoossa hassu ja ihana paikannimi on mielestäni Elephant & Castle (siis "Elefantti ja linna"), joka sijaitsee lähellä Waterloon asemaa. Elefantit ovat minusta ihania, joten siksiksin tykkään nimestä. Täytyy ottaa vielä selvää nimen historiasta, sillä joku logiikka noin hauskalla nimellä on oltava. :) Mutta nyt riittää tällä erää. Lounas kustuu ja sen jälkeen opiskelu. Lisää tarinoita ja jutustelua luvassa myöhemmin ensi viikolla. Ihanaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa kaikille! <3 Byebye sweeties! :)

Life is a many splendored thing

Hei taas kullanmurut! :) Ja hyvää Valnetinuksen päivää kaikille <3!

Noin, nyt on muodollisuudet hoidettu pois alta ja on aika taas listata hieman viime päivien tapahtumia täällä Lontoossa. Ihana ystäväni Memmu kirjoitti minulle viestissään (niitä saa laittaa tulemaan enemmänkin, kaikillle tiedoksi :D), että tuntuu kuin minulle tahtuisi kauheasti täällä koko ajan. Vastaus on sekä kyllä että ei. Tavallaan ei tapahdu mitään ihmeellistä monenakaan päivänä, mutta koska olen vierassa paikassa ja uutena yksin, niin minulla on paljon aikaa seurata tapahtumia, tarkkailla ihmisiä ja huomata kiinnostavia yksityiskohtia, joista kaikista sitten kirjoitan täällä. Tuntuu kuin ulkomailla osa minusta vetäytyy tapahtumien ulkopuolelle tarkkailijan rooliin ja alkaa huomioiman ympäristöään uudella tavalla. Ehkä tämä johtuu siitä, että vieraassa paikassa havainnointi on osa sopeutumisprosessia tai jotain. Kuulostaapa psykologiselta, hih. :) Tarkoitan siis sanoa, että minusta on mukava kirjoittaa tänne kaikenlaisia arkipäiväisyyksiä ja hassuja pikkujuttuja, koska ne ovat erilaisia tapahtumia kuin mitä Suomessa olen tottunut ja samalla avaavat minulle mahdollisuuden tarkastella vierasta kulttuuria ja koko maailmaa uudella tavalla. Olipas syvällistä settiä. Mutta siis pointtina se, että paljon tapahtuu koko ajan ympärillä, muttei välttämättä minulle. Minä vain raportoin kaikista huomiostani täällä kuin paraskin uutisankkuri. :D Mutta nyt asiaan... :)

Koskas kirjoitinkaan viimeksi? Se taisi olla keskiviikkona. Siitä on jo aikaa, joten aloitetaan sen päivän tapahtumista. Ei mitään ihmeellistä, paitsi että kävin jälleen halvoilla hinnoilla (alle 20€) katsomassa musikaalia nimeltään Dreamboats & Petticoats. Sen tapahtumat sijoittuivat 1960-luvulle (joka tuntuu olevan joka toisen näytelmän tai musikaalin kuvaama ajanjakso) ja pääosassa nuorten loistavien esiintyjien lisäksi oli kultaisen 60-luvun elämäniloinen musiikki. Musikaali oli oikein viihdyttävä, hauska ja piristävä. Parasta kaikessa oli, kun finaalin aikana esiintyjät kannustivat yleisön mukaan ilonpitoon ja tanssimaan katsomossa. Niinpä minäkin sitten jammasin sydämeni kyllyydestä muiden mukana nauttien joka hetkestä ja poistuin teatterista onnellisena ja virkeänä. :)

Kävellessäni kotiin illalla kymmenen aikoihin nautin vain öisestä (ja kylmästä, hrrr, 0 astetta) Lontoosta ympärilläni. Sama tunne on ollut monena päivänä kävellessäni tai katsellessani paikkoja täällä. Vaikka siis olen kirjoittanutkin, että ikävä vaivaa ja välillä olo on yksinäinen tai kaihoisa, niin samalla kuitenkin tuntuu oikealta ja hyvältä olla täällä. En siis kadu päätöstäni jättää kaiki tuttu ja turvallinen taakseni ja suunnata kohti uusia seikkailuja, vaan olen enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni lähteä maailmalle kokemaan ja näkemään uutta. Tiedän, että ystävyyden, rakkauden ja sukulaisuuden siteet yhdistävät minut aina Suomeen ja osa minusta elää aina siellä. Nyt kuitenkin tarve olla maailmalla on suurempi kuin olla Suomessa, joten tässä sitä ollaan. :) Tällä hetkellä olen siis sinut itseni ja elämäni kanssa täällä. No worries then. :D

Torstaina kulttuurielämykset jatkuivat kauan odottamani Bollywood-elokuvan My Name Is Khan muodossa. Elokuva oli niin hyvä kuin ajattelinkin ja oikein kaunis sekä koskettava tarina. Bollywood-fanina minulla on loistavat oltavat täällä, sillä elokuvia paitsi esitetään leffateattereissa kaikkialla, niitä myös saa ostettua dvd:llä pilkkahintaan. Intialaisen elokuvan ystävää siis hemmotellaan täällä. Elokuvia on muutenkin tullut harrastettua kiitettävän paljon ja perjantaina vuorossa oli ystävänpäivän kunniaksi romanttinen hömppäkomedia Valentine's Day. Valentine's Dayn Euroopan ensi-ilta oli muuten torstaina täällä Lontoossa Leicester Squarella. Kävelin siitä ohi ja huomasin peitetyn sisäänkäynnin, jonka takana taatusti oli punainen matto täynnä elokuvan tähtiä ja muita julkimoita. En kuitenkaan pysähtynyt nimmarijahtiin, vaan nälkä ajoi minut kotiin. Perjantaina sainkin sitten lukea lehdestä, että Jessica Alba, Demi Moore ja Ashton Kutcher olivat olleet leffan ensi-illassa. Julkkiksia siis riittää täällä, vaikkei heitä näkisikään. :)

Leffoista vielä muutama sana...Lauantaina kävin katsomassa Clint Eastwoodin uusimman elokuvan Nelson Mandelasta eli siis Invictus-leffan. Se oli ihan ok, vaikka vähän ennalta-arvattava. Morgan Freeman (esitti Mandelaa) on kuitenkin katsomisen arvoinen aina ja kaikissa elokuvissa, joten olen oikein iloinen elokuvan näkemisestä. Leffateattereista on muuten sanottava se, että vaikka niitä on paljon, niin niiden taso ja lippujen hinnat vaihtelevat hurjasti. Täällä on eri teatteriketjuja ja lisäksi yksittäisiä pienempiä teattereita, joten valinnavaraaa niin laadun, tarjonnan kuin hintojenkin suhteen riittää. Sanomattakin on selvää, että keskustassa on kalliimmat hinnat kuin kauempana siitä, mutta kyllä ihan edullisestikin pääsee elokuvista nauttimaan. Opiskelijahinta on plussaa, £6,10 Piccadillyn lähellä. Viikonloppuisin alennukset eivät kuitenkaan välttämättä päde ja Marble Archilla (Hyde Parkin tuntumassa) maksoin perjantai-iltapäivänä (viikonloppuhinnat jo silloin) £11,20 leffalipusta. Hintavertailua tulee harrrastettua siis suhteellisen paljon, sillä se kannattaa. Leffateattereissa on myös erilaisia käytäntöjä paikkojen suhteen, sillä joissain paikoissa ei ole paikkalippuja lainkaan ja toisissa on. Eri teattereissa täytyy siten opetella erilainen käyttäytymistapa toimia ja välillä olo on aika turistimainen. Mutta eiköhän se tästä ajan kanssa. :)

Kulttuuririentojen lisäksi olen jatkanut elämän peristoimintoja eli liikuntaa, syömistä ja nukkumista. Viikonloppuna otin univelat takaisin ja nukuin 10-12h per yö. Uni on sitten ihana asia. <3 Välillä mielessä käy oikein väsyneenä pelko palaohälytyksistä, jotka herättävät poloisen ja unisen ihmisparan keskellä yötä, mutta ainakin toistaiseksi hiljaista on ollut - Luojalle kiitos. :) Elämä siis menee tuttua rataa eteenpäin perusasioiden parissa ja ensi viikolla luennottoman viikon (reading week) koittaessa on vuorossa itsenäistä opiskelua esseen kirjoituksen ja lukemisen merkeissä. Aika kuluu rattoisasti Lontoosta, elokuvista ja lukemisesta nauttiessa. Olen jälleen kerran löytänyt romaanien lukemisen ilon, koska siihen on aikaa täällä. Mikään ei ole ihanampaa kuin hyvä kirja, joka tempaa mukaansa ja näistä hetkistä olen nauttinut täysin rinnoin moneen otteeseen. Nähtävyyksien töllistely kuitenkin jatkuu ja lähitulevaisuudessa ajattelin piipahtaa katsomassa Shakespearen Globe-teatteria jonain päivänä samoin kuin Merimieskirkolla. Katsotaan, miten aika ja energia riittävät. Onneksi olen ollut terveenä, vaikka flunssaisia ihmisiä aina välillä yliopistolla näkeekin. Ei auta siis "lämpimämpi" ilmasto yhtään talviflunssaan, vaan siitä karsitään täällä yhtälailla kuin Suomen pakkasissa. :( Paranemista muuten kaikille, jos joku on tätä lukiessaan sairaana. <3

Viikonlopun kohokohta oli, kun tapasin serkkuni (yksi Australian serkuistani) Miriamin lauantaina. Emme olleet nähneet toisiamme kolmeen vuoteen, joten oli oikein ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Miariam on opettaja ja täällä siis töissä. Juttua riitti, sillä olemme molemmat aikamoisia räpätätejä. :) Yhteinen kielemme on englanti suomalaisilla sanoilla höystettynä. Oli aivan mahtavaa nähdä, puhua ja toivottavasti tapaamme taas pian uudestaan. Iltapäivä vierähti nopeasti ja viikonloppu samoin. Miriam asuu Wimbledonissa, jonne matkasin kyläilemään overgroundilla, joka siis on paikallinen paikallisjuna ja nopeampi kuin tube (eli siis metro). Wimbledoniin pääsee tubellakin, mutta matka sinne kestää kuulemma ikuisuuden näillä keinoin. Junalla matka Waterloon asemalta kesti vain noin 15 minuuttia. Oli sitä paitsi todella hauskaa ja muakvaa päästä pois Lontoon keskustasta, jossa siis olen pyörinyt viimeisen kuukauden. Keskusta-asuminen on mukavaa ja hellppoa, kun kaikki on lähellä ja sinne voi kävellä, mutta samalla katoaa suhteellisuudentaju ja käsityskyky sen suhteen, kuinka suuri Lontoo loppujen lopuksi onkaan. Wimbledon oli minulle siis kuin oma pieni kaupunkinsa. :)

Miriamin kanssa keskustellessa kävi ilmi, että suntojen hinnat ja vuokrat ovat pilvissä ja tavanomaisin tapa asua - jopa työssäkäyvillä ihmisillä - on jakaa asunto jonkun kanssa. Jopa pariskunnat kuulemma jakavat taloja muiden kanssa. Käsittämätöntä ja vielä vaikeampaa minun tajuta, sillä asun edullisesti opiskelijahintaan Lontoon keskustassa oikeastaan käsittämättä, kuinka etuoikeutettu olen. Hyvä muistutus siitä, että kaikilla asiat eivät mene hyvin ja elämä täällä on kallista, ovat kodittomat, joita keskustassa aina välillä näkee. Ihmiset nukkuvat rakennusten nurkilla, asematunneleissa ja missä vain suojaisassa paikassa makuupussien kanssa koko omaisuus mukanaan. Se on samalla sekä surullista että säälittävää katsottavaa. Ennen kaikkea näky kuitenkin pistää ajattelemaan sosiaaliturvaa tai pikemminkin sen puuttumista, vaikka Britanniassa asita kaiketi suhteellisen hyvin ovatkin. Ajattelemisen aihetta joka tapauksessa...

Yksi huomio on vielä sanottava tähän loppuun. Lauantai-iltana palatessani klo 21 aikoihin junalla Wimbledonista vaunuseurani koostui juhlivista teineistä. He käyttäytyivät ihan asiallisesti, mitä nyt pullo (näytti olevan votkaa, mikä sai minut kohottelemaan hieman kulmiani) kiersi porukan kesken. Melutaso oli kuitenkin ok ja matka sujui rauhallisesti. Huomioni kiinnitti kuitnekin kaksi teinityttöä (17-18-vuotiaita), jotka olivat täydessä tällingissä. Lyhyet hameet, korkkarit, tukka lakassa ja voimakas meikki. Ei tässä mitään, vaikka ajattelinkin luonnonkauneuden olevan katoava luonnonvara ja kuinka on sääli, että nuoret tytöt pukeutuvat noin palajastaviin vaatteisiin. Lähinnä ajattelin sääoloja, joissa nuo pikkupikku vaatteet oli otettu käyttöön. Tytöillä ei nimittäin ollut sukkahousuja tai takkeja hanskoista, huivista tai hatuista nyt puhumattakaan. Ei, vaan he olivat pukeutuneet kuin sää olisi kesäisen lämmin eikä 0 astetta ja kylmä tuuli. Eikä tämä ollut enismmäinen kerta, kun näen ihmiset puolialastomina kylmässä säässä. Useammin kuin kerran olen nähnyt naisia pienisssä ballerinoissa ilman sukkia. Ja nyt on siis talvi. Haloo, mikä teitä vaivaa ihmiset! Jos Suomessa jotain oppii, niin ainakin sen, että aina - siis AINA - pitää pukeutua sään mukaan. Vähät siltä, miltä näytät, kunhan vain on mukava - ja talvella - lämmin olo. Teki mieleni sanoa tyttöparoille jotakin, mutten viitsinyt. Toivottavasti raukat eivät yöllä juhliessaan paleltuneet kuoliaiksi.

Huh, nyt on taas paasattu. :) Samalla kuitenkin olen päivittänyt tapahtumat ja elämäni taas ajantasalle. Lisää seuraa myöhemmin, kun on taas uutta ja toivottavasti jännittävää - muttei liian :D - kerrottavaaa. Love you & XXX. <3

Happy Day, Life Will Go On, Dirty Dancing & All You Need Is Love

Hiphei, nyt olen aikataulussa liikkeellä ja kirjoitan parin viime päivän tapahtumista, jottei teksti veny ihan mahdottoman pitkäksi. :)

Aloitetaan iloisista uutisista, jotka koskevat oikeastaan aikaa ennen Lontooseen saapumistani. Suurin urakkani viime vuonna oli - TYT:n ohella :D - nimittäin gradun valmiiksi tekeminen. Tuo ilonpäivä koitti joulukuun alussa ja silloin sitä juhlittiin asiaankuuluvin menoin. Nyt parin kuukauden odotuksen jälkeen gradu on vihdoin ja viimein tarkastettu ja arvosana hyväksytään ensi viikolla, jolloin myös opintopisteet lopputyöstäni napsahtavat opintorekisteriini. Gradun lopputulos oli cum laude approbatur eli C, johon olen oikein tyytyväinen. Magnaa olisin toivonut, mutta arvasin, että C sieltä tulee. Tästä olen kovasti onnellinen, sillä nyt valmistuminen on enää harjoittelusta kiinni. Gradu on saatu onnellisesti ja lopullisesti päätökseen ja se vaihe elämästä on kunnialla suoritettu. Nyt hyvillä mielin kohti uusia haasteita ja seikkailuja. Vielä on pakko kerran kiittää maailman parasta ja ihaninta graduohjaajaa, nimittäin Maiju Lehmijoki-Gardneria. Ilman häntä graduni ei olisi kyllä koskaan valmistunut, joten ainakin puolet kunniasta - ellei enemmänkin - kuuluu Maijulle, joka kannusti ja potki takamukselle jämäkästi, mutta aina yhtä ystävällisesti ja innokkaasti koko graduprosessini ajan. Suuren suuri kiitos siis sinulle Maiju! <3

Ja sitten takaisin Lontooseen. Viikko on alkanaut laiskanpulskeasti opintojen suhteen, mutta muuten enrgisesti. Olen jatkanut liikuntainnostustani hyvällä menestyksellä uinnin ja ulkoilun parissa ja olo on sitä myöten oikein virkeä ja levollinen. Sää on kylmentynyt taas vaihteeksi ja nyt saamme nauttia mukavista 2-3 plusasteesta ja ajoittaisista räntäkuuroista, vaikka tällä hetkellä onneksi aurinko paistaakin. Esseenkirjoitus painaa kovasti päälle ja tänään on syvennyttävä sosiaalietiikan saloihin antaumuksella. Ensi viikkoa jo kuitenkin odottelen, silloin meillä siis ei ole luentoja, jotta pääsen keskittymään opiskeluun rauhassa. Motivaatio sen suhteen on välillä aika nollissa, sillä työelämä pyörii koko ajan mielessä ja työpaikan etsintä jatkuu. Päällimmäinen kysymys mielessäni on koko ajan, mitä tästä eteenpäin. Minne mennä ja mitä tehdä? Millaista työtä hankkia tai siis saada ja mistä? Päivä kerrallaan - kliseisesti :) - kuitenkin eteenpäin ja omaa paikkaa etsimässä rauhassa ja hätiköimättä. Näin se elämä kuljettaa.

On alkuviikkoon mahtunut myös kaikenlaista hauskaa puuhastelua ja yllätyksiäkin. Ensimmäinen ihanuus oli maanantai-ilta, jolloin kävin Aldwych-teatterissa lähellä yliopistoani katsomassa Dirty Dancing -musikaalin. Se oli ihan mielettömän mahdottoman ihana ja upea elämys! Loistavat tanssijat, vetävä musiikki, kiinnostava juoni, vaikuttava lavastus ja kaikenkaikkiaan mielettömän taitava, energinen ja täydellinen musikaalielämys. Dirty Dancing Musical perustuu siis vuoden 1987 samannimiseen elokuvaan eikä jää esikuvansa yhtään huonommaksi. Alkuperäinen on toki alkuperäinen, mutta elokuva on myös eri media kuin musiikkiteatteri, joka vaikuttaa esiintyjiensä rautaisella ammattitaidolla ja käsinkosketeltavalla energialla. Katsomossa tunnelma oli katossa ja paikka ihan tupaten täynnä. Sain hyvät paikat ihan keskeltä permantoa - ostin lipun tarjouksesta - ja nautin joka hetkestä. Etenkin Babyn eli naispääosan esittäjä oli hurmaava eikä Johnnyn roolin näytelleessä salskeassa miehessä ollut valittamista. :) Hupia väliaikaan toi myö takanani istunut keski-ikäinen pariskunta, joka keskusteli ensin omasta parisuhteestaan ja sitten joidenkin tuttujensa rakakuselämästä aivan avoimesti vailla sen suurempaa salailua. On välillä oikein hauskaa vain tarkkailla ihmisiä ja seurata heidän tekemisiään ja keskutelunpätkiään. Vielä hauskempaa on sitten kirjoittaa niistä täällä kaikelle kansalle- paparazzi iskee. :D

Sitten iloisiin yllätyksiin. Ensimmäinen oli ihana paketti, jonka rakkaat pikkuveljeni Lauri ja "kälyni" Maiju minulle lähettivät. Paketti tuli täydellisenä yllätyksenä ja sisältä paljastunut Lontoon rae -suklaa ja ihana ystävänpäiväkortti lämmittivät mieltä kovasti. Kiitos siis kovasti rakkaat! <3 Haluaisitteko muuten Lauri ja Maiju laittaa mulle sen teidän ihanan Lontoon yhteispotretin mulle tulemaan joko postilla tai s-postilla? Haluaisin kuvia kaikista rakkaista ihmisistä huoneeni seiniä koristamaan. Muillekin tiedoksi, että kuvia otetaan suurella lämmöllä ja rakkaudella vastaan joko sähköisesti tai postin välityksellä. :)

Osoite on:

Laura Leipakka
International Hall
Lansdowne Terrace
London WC1N 1AS
United Kingdom

Ja s-posti:

lauraleipakka@hotmail.com


Toinen iloinen yllätys oli rakkaan ystäväni ja ex-kämppikseni Siljan lähettämä paketillinen omia ihania dvd-elokuviani. Koska olen leffariippuvainen, pyysin Siljaa lähettämään minulle kasan elokuvia, jotka saapuivat eilen onnellisesti perille hyvin pakattuina. Kiitokset tästä, Silja! <3 Joukossa oli myös muutama sellainen elokuva, jote en ollut pyytänyt mutta joka oli suora vastaus ajatuksiini. :) Kiitos siis myös ihanalle Siljalle! <3

Eilen juhlin hengessä mukana TYT-päivää ajatuksissani ja Facebookin välityksellä. Ystäviin on muutenkin tullut pidettyä näin sähköisesti yhteyttä ja aika moni teistä ihanuuksista on ilmaissut mys aikomuksensa tulla käymään täällä kevään kuluessa. Tulkaa, oi tulkaa, ilahduttamaan mua tänne! <3 Se olisi ihanan mahtavan loistavaa ja hauskaa. :) Kuulumisia sieltä Suomesta tai mistä ikinä on myös mukava saada joko s-postilla, Facebookin kautta, Skypen välityksellä tai vanhanaikaisella etanapostilla, joten jos ette pääse käymään, niin antakaa muilla keinoin kuulua itsestänne. Se on mulle todella tärkeää. <3

Opiskelua on luvassa seuraavat pari viikkoa ja sen jälkeen kutsuu Espanjan loma kera rakkaiden vanhempieni. Sitä ennen kuitenkin paljon ahkerointia, mutta myös hauskanpitoa. :) Huomenna luvassa kovasti odotetun Bollywood-leffan My Name Is Khan -ensi-ilta, josta pääsen iltapäivällä nauttimaan. Tänään tänne tulee myös valokuvia Lontoon seikkailujen varrelta. :) Loppuviikko kuluu rennosti suklaamaistelua jatkaen, eilen testausvälineistö karttui taas muutamalla uudella maulla. :D

Ai niin, viikon vinkki kaikille. Kohteliaisuus on valttia ja siitä täällä saa hyvän muistutuksen lähes joka päivä. Kiitos, anteeksi ja tervehdykset kuuluvat kulttuuriin ja ovat mitä parasta muistutusta lähimmäisenrakkaudesta. Kuinka paljon voikaan ilahduttaa se, että joku avaa sinulle oven, niin kuin minulle on useasti tehty täällä. Joka kerta tuosta pienestä huomaavaisuudesta - jota etenkin miessukupuolen edustajat täällä harrastavat kiitettävän paljon - tulee hyvä mieli. Näin lähestyvän ystävänpäivän kynnyksellä muistetaan siis rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme ja olla huomaavaisia toisillemme. Amen. Muuta ei päivää piristämään kauheasti sitten tarvitakaan. :)

Nyt loppuu paasaus ja kliseiset elämänneuvot - minäkin paras neuvoja antamaan... :) Kuulumisia tulee taas pian. Siihen asti: Take care everybody, I love you and enjoy happy days! XXX <3

Grease is the word and London is the world

Oioioi! Taas on yli viikko vierähtänyt edellisestä blogitekstistä. Tämä ei johdu tapahtumien puutteesta tai tylsyydestä, vaan minun laiskuudestani ja saamattomuudestani. Pahoitteluni kuulumisten puutteesta etenkin Annelle, joka niitä jo kyseli. ;) Mutta siis tässä tulee taas viikkoraportti ja laitan valokuviakin tänään tänne teitä ja itseäni ilahduttamaan. No niin, aloitetaanpas sitten...

Viime viikko alkoi rattoisissa merkeissä opiskelun parissa. Olen ollut hieman laiska sen suhteen, vaikka luennoilla olen käynytkin. Niiden lisäksi pitäisi kuitenkin lukea aika paljon kaikkea ja tästä olen lintsannut lukien roskaromaaneja asian sijaan. :) No nyt on ryhdustäydyttävä, sillä ensimmäisen esseen deadline on 23. helmikuuta eli kahden viikon päästä. Pitäisi kehittää kuuden sivun esseee sosiaalietiikasta siihen mennessä, joten työhön on ryhdyttävä heti tänään. Viime viikolla sain kirjastosta lainattua ensimmäiset kirjat esseetä varten ja olin oikein tyytyväinen, että ensinnäkin löysin kirjoja ja sain ne vielä lainattua. Kirjasto on nimittäin suuri, sokkeloinen ja lainaussysteemi erilainen kuin Suomessa. Automaateista ei ollut puhettakaan, vaan vanhanaikaisesti jouduin kirjastontädin kautta lainani lunastamaan. Vielä jotain eräpäiväleimojakin kirjojen lappuihin lyötiin, joten Aleksandrian Opiskelijakirjaston elektroniikka on täällä vielä vain haaveiden tasolla olemassa. :) Ensi viikolla minulla on aikaa paneutua kirjoihini ja esseen kirjoitukseen enemmän, kun meillä on viikko ilman luentoja. Se on vähän niin kuin perioditauko Suomessa, mutta periodi ei täällä vaihdu, vaan viikko kulkee nimellä "reading week" ja on varattu itsenäiselle opiskelulle. Silloin siis kirjojen kimppuun ja kirjoittamisen syövereihin. Täytyy ahkeroida, jottei ihan lomailuksi menisi tämä elämä. :)

Jos ihan totta puhutaan, niin ei elämä ihan kokonaan pelkkää lomailua ole, vaikka paljon olenkin ottanut vain rennosti ja nauttinut Lontoosta. Arki, kuten jo aiemminkin olen kirjoittanut, alkaa puskea täysillä päälle ja olen muodostanut elämääni uusia rutiineja. Yksi niistä on liikunta. Siitä on tullut, jos ei intohimo, niin ainakin rentouttava osa elämää. Olen ottanut tavakseni herätä aamulla aikaisin ja mennä joko reilun puolen tunnin lenkille tai uimaan. Uimassa olen käynyt kolme kertaa viikossa aina puoli tuntia kerrallaan ja kävelyä tulee harrastettua joka päivä ainakin 3-4 kilometrin verran. Liikunta on ihanaa ja täällä se on jotenkin helpompaa kuin Suomeessa. Ehkä se johtuu välimatkojen lyhyydestä, sillä en ole aiemmin asunut kaupungin keskustassa. Lisäksi leuto ja lumeton sää suosii ulkoilua, kun ei travitse toppautua lukuisiin kerroksiin tai lähteä ulos kahlaamaan räntään ja loskaan. Lenkkeily on mahtavaa, kun voi vain kävellä ja ihastella komeita rakennuksia, viihtyisiä puistoja ja ihmetellä liikenteen hyörinää. Viikonloppuisin kilomotrejä kertyy keskimäärin 6-7 ja kroppa voi sen ansiosta hyvin. Mieli pysyy virkeänä, olo tuntuu hyvältä ja painosta ei tarvitse huolehtia liikunnan ansiosta. Ihanaa! <3 Kiitokset uuluvat ennen kaikkea Lontoolle, sillä olen aina pitänyt kaupunkikävelystä. Vain kävellä ja katsella ympärilleni, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Samanlaisia tuntoja kirjoittelin viime kesänä Roomasta. Katsotaan, missä suurkaupungissa sitä seuraavaksi kävellään... :)

No se minusta ja fyysistä hyvinvoinnistani. :D Henkistäkin puolta täytyy pitää yllä ja siihen Lontoo loistavalla kulttuuritarjonnallaan antaa oivan mahdollisuuden. Viime viikolla virkistin mieltäni tiistai-iltana käymällä katsomassa ensimmäisen musikaalini täällä. Se oli Grease Piccadilly Theatressa ja aivan mieletön kokemus. Musikaalin juoni oli minulle tuttu entuudestaan kiitos vuoden 1978 elokuvan, mutta se ei tahtia ja menoa haitannut. Meininki oli ihan mieletön! Näyttelijät olivat mahtavia, musiikki svengavaa (livebändi <3) ja laulut tarttuvia. Elämänilo, nauru ja laulu pitivät mielenkiinnon vaivatta yllä reilut kaksi tuntia enkä olisi halunnut lystin loppuvan silloinkaan. Olo oli todella iloinen teatterista poistuttuani ja musikaaleja on taatusti luvassa myös jatkossa. Päällimmäisenä tunnelmana oli mielessä näyttelijöiden taitavuus ja kova kunto, sillä he laulavat, tanssivat ja näyttelevät koko setin ajan tunteella ja karismalla. Huhhuh, mikä meininki ja loistava tunnelma. :)

En enää ollenkaan ihmettele, että Lontoo on yksi maailman teatteripääkaupungeista, sillä tarjonta on monipuolista, esiintyjät oman alansa huippuja ja näytöksiä riittävästi. Musikaaleja ja näytelmiä esitetään täällä vähän eri periatteella kuin Suomessa. Ymmärtääkseni esitykset jakautuvat kausiin ja yksi teatteri esittää aina yhtä näytelmää/musikaalia tietyn ajan kerrallaan. Näytöskauden kesto voi olla muutaman viikon, kuukauden tai yli vuoden niin kuin esimerkiksi suosituissa musikaaleissa Legally Blond, Dirty Dancing, Mamma Mia tai jo mainitsemani Grease. Ihan oma lukunsa ovat näytelmät, joissa on huippuesiintyjiä, kuten vaikkapa muutaman kuukauden nyt keväällä Vaudeville Theatressa pyörivä Private Lives, jota tähdittävät uusimman Pride&Prejudice -leffan Mr. Darcy Matthew Macfadyen ja Sinkkuelämästä tuttu Kim Catrall. Vielä erikseen on mainittava Agatha Christien Mousetrap, jota esitettään jo 58. vuotta St. Martin's Theatressa. West End eli teatterialue keskustassa on ihan oma maailmansa ja illalla se täytyy ihmisistä, kirkkaista valoista ja metelistä. Tunnelma ihmisivilinässä on upea ja tunnen silloin olevani jotenkin valppaampi ja energisempi kuin muuten. En tiedä miksi. Ehkpä kaupungin syke vetää puoleensa tai jotain. :D On myöskin mahtavaa asua kaupungissa, jossa on ainakin teoreettinen mahdollisuus törmätä julkkikisiin ja maailmantähtiin. Lehdistä nimittäin saa lukea milloin kenenkin vierailleen Lontoossa. Viimeksi ainakin silmiini osui, että Madonna oli nähty jossain Kensingtonissa (hänhän ei enää asu täällä erottuaan Guy Ritchiestä viime vuonna) ja Steven Spielberg oli puolestaan ollut katsomassa jotain West Endin näytelmää. Hurjaa ja kosmopoliittia. :D

Vielä muutama sana teatterista ja sitten siirryn muihin aiheisiin uutistenlukijoiden tapaan. :) Ensinnäkin minulla kävi jälleen kerran (kuten Shakespearenkin kanssa aiemmin) tuuri Greasen lippujen suhteen. Olin ostanut tarjouslipun hintaan 15€ netistä etukäteen. Täällä on siis paljon nettisivuja ja kaupungilla kioskeja, joista voi ostaa halpoja musikaali- ja näytelmälippuja. Greasen lippuni oli keskimmäisen parvekkeen takarivin paikka, mutta koska parveke oli puolityhjä paikannäyttäjät (heitä on teattereissa useita) tulivat kysymään, haluanko siirtyä parvekkeen etuosaan. Tottakai halusin ja sain loistavan paikan, josta näki vaivatta lavalle. Olin todella tyytyväinen ja nautin musikaalista varmasti enemmän kuin takarivissä. :) Toisekseen oli jännittävää huomata, että teatterissa sai nauttia virvokkeita katsomossa niin kuin elokuvissa. Väliajalla myytiin pientä purtavaa katsomoiden reunoilla ja myös alkoholijuomia sai ottaa baarista mukaan katsomoon. Suomessahan tapana on nauttia virvokkeet ennen näytöstä tai väliajalla eikä katsomoon saa/ole tapana tuoda mitään syötävää tai juotavaa mukanaan. Täällä meininki on erilaista, sillä myöskään narikkaan ei ole pakko jättää takkeja tai laukkuja, vaan kaikki saa ottaa mukaan katsomoon. Paikallinen teatterietiketti vaatii siis hiukan totuttelemista, mutta hyvin on mennyt tähän asti. Opiskelu kuitenkin jatkuu... :)

Se teatterista... :) Seuraavaksi muutama sana lähestyvästä Ystävänpäivästä, joka täällä siis on rakastavaisten Valentine's Day. Sitä mainostetaan kaikkialla. Siis ihan kaikkialla. Kaupat ovat ottaneet kaikki punaiset, pinkit ja pastelliset rakkausjuttunsa esille ja myyntiin. Suklaata, sydämiä, shamppanjaa, kukkia, koruja... Kaikkea on myynnissä ja tarjolla Valentine's Dayn vuoksi. Ravintolat markkinoivat itseään kylteillä, joissa kehotetaan varaamaan pöytä Valentine's Dayta varten - sehän on siis ensi sunnuntai. Kaupallisuus on sekä silmiinpistävää että hiukan huvittavaa. Hassuinta kaikessa on, että sitä ei oikeastaan voi paeta mihinkään, koska se hyppää silmille kaikkialta. Älkää käsittäkö väärin, ei mainonta minua häiritse. Pikemminkin saa huomaamaan, kuinka kaupallista kaikki onkaan ja toisaalta huokailemaan ja ihastelemaan kaikkea krääsää ja rihkamaa, joka rakkauspäivän kunniaksi on kaikkialla tarjolla. Rakkaus on hieno asia ja sitä sietää juhlia. Kummaa vain, että se täytyy tehdä yhtenä tiettynä päivänä vuodessa niin näkyvästi ja markkinointivetoisesti... No jaa, ehkäpä se ei kuitenkaan ole niin huono juttu. Rakkaus voittakoon ja niin pois päin. :)

Sitten muutama sana viime viikon opinnoista. Vuorossa oli uskontososiologian ryhmätyö eli pieni esitys, jonka pidin viime torstain yhdessä kurssitoverini Mariamin kanssa. Aiheena oli Ranska ja huivikielto (siis se laki, joka kieltää käyttämästä näkyviä uskonnollisia symboleja, kuten musliminaisten päähuivia hijabia esim. valtion kouluissa). Aihe oli jo itsessään kinnostava ja vielä kiinnostavammaksi sen teki se, että Mariam on muslimityttö, joka käyttää hijabia. Meillä oli työstämme ja aiheesta kiinnostava parituntinen keskustelu esitystä suunnitellessamme ja oli mahtavaa päästä puhumaan omasta oppiaineestaan ja kiinnostuksenkohteestaan jonkun kanssa. Oli myöskin hyvin virkistävää huomata keskustellessamme, kuinka erilaisista lähtökohdistamme, kulttuuriperinteestämme ja uskonnostamme huolimatta olimme aiheesta samaa mieltä ja pystyimme keskustelemaan siitä avoimesti. Hetki Mariamin kanssa sai minut ymmärtämään, kuinka erilainen kulttuuri Briteissä vallitsee ja kuinka monikulttuurinen maa oikeastaan onkaan. Samalla tajusin Suomen pienuuden, sillä Mariamin kysellessä rakkaasta kotimaastani, hän oli ihmeissään ensinnäkin Suomen asukasmäärän vähyydestä ja erilaisuudesta. Oli mukava päästä kertoman Suomesta ja keskustelemaan sen ja Britannian eroista ja samankaltaisuuksista. Dialogi aiheesta kuin aiheesta on aina kiinnostavaa ja tässä tapuksessa parituntinen Mariamin kansaa opetti minulle paljon monikulttuurisuudesta, islamista ja nyky-Britanniasta. Mariam myös lupasi, että jos haluan vierailla moskeijassa (niin kuin haluan täällä ollessani), hän voi lähteä mukaan oppaaksi. Aion ottaa tarjouksen vastaan jossain vaiheessa kevättä ja laajentaa uskonnollista ymmärtämystäni entisestään. Myös synagogaan ja hindutemppeliin olisi tarkoitus tutustua jossain vaiheessa. Cheers Mariam mukavista hetkistä! <3

Seuraavaksi muutama sana asuntolan elämästä. Se on enimmäkseen rauhallista ja helppoa. Olen jo varmaan aiemmin maininnutkin, että välillä tuntuu kuin asuisi täysihoitolassa, kun ruokaa saa tiettyyn kellonaikaan ja huoneet siivotaan säännöllisesti. Olo on ihan kotoisa, vaikka tietenkin kaipaan joitain asioita - kuten leipomista ja ruoanlaittoa - aina välillä. Äänieristys ei aina ole kaikkein paras ja etenkin käytävästä kuuluvat äänet saattavat olla häiriöksi. Onneksi en ole kauhean ääniherkkä ja hermostu helposti, sillä muuten varmasti käämit kärähtäisivät viikonlppuisin, kun ihmiset kotiutuvat riennoistaan aamuyöllä vilkkaasti jutellen. Asuntolan säännöt ovat kuitenkin tiukat ja ympärivuorokautinen valvonta takaa sekä rauhan, siisteyden, turvallisuuden että mukavan oleskelun. Huoneeni sijaintia suntolan ensimmäisessä kerroksessa on myöskin hyvä, sillä keittiö (vedenkeitin elämän eliksiiriä eli teetä varten sijaitsee siellä) ja kylppäri vessoineen ovat ihan vieressä. Yleisesti ottaen meno on siis viihtyisää sekä rauhallista ja omaa tilaa sekä muiden kotirauhaa kunnioitetaan kiitettävästi. Vähän tunnen oloni kuitenkin vanhaksi täällä, sillä asukkaiden keski-ikä on arviolta 20 tai 21 vuotta ja teiniasenne on välillä vallalla. Yliopistolla tulee välillä sama tunne, sillä nuoria kasvoja on kaikkialla ja mielessä käy ajatus, että "voi teitä pieniä". Tunnen oloni siten aika aikuiseksi enimmäkseen ja vaikka opiskelu onkin kivaa ja vaihto-opiskelu elämäs, maltan tuskin odottaa työelämään pääsyä toivottavasti pian. Tällaiset tuntemukset yllättävät itsenikin, mutta ehkäpä se kuuluu aikuistumiseen ja kasvamiseen. Oppia ikä ja Lontoo kaikki tyyni. :)

Ai niin, olin ihan unohtaa kertoa vauhdikkaista tapahtumista asuntolassa viime viikolla. Meillä nimittäin tuli kahteen otteeseen palohälytys keskiviikkoiltana ja -yönä. Täällä on siis sellainen hälytys, että jos yhdessä paikassa alkaa hälytin soida, niin se soi sitten kaikkialla. Yleishälytys ikään kuin. Keskiviikkoiltapäivisin laitteita aina testataan ja silloin hälyttimet soivat muutaman minuutin ajan. Keskiviikkoiltana oli kuitenkin "tosi kyseessä", niin kuin myöhemmin selvisi, ensimmäisen hälytyksen kohdalla kello 22 aikoihin. Täällä on muutamia asuntoja perheille, joissa on omat keittiöt ja yhdessä sellaisessa pohjaanpalaneen ruoan käry aiheutti hälytyksen. Summeri soi muutaman minuutin ajan klo 22 ja ihmiset tulivat huoneistaan käytäville töllistelemään. Minäkin kyselin, oliko kyseessä oikea hälytys vai harjoitus, mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään. Jos kyseessä on tosipaikka, niin silloin rakennuksesta on poistuttava hätäuloskäynnin kautta (se on ihan huoneeni vieressä sekin) ja hetimmiten. Kukaan ei kuitenkaan poistunut, koska savua tai muuta vastaavaa ei näkynyt tai haissut missään. Pian hälytys lakkasikin ja vetäydyin takaisin nukkumaan. En kuitenkaan saanut olla rauhassa kuin pari tuntia, sillä seuraava palohälytys tuli klo 02.00 yöllä. Se kesti ehkä 3 minuuttia ja olin muiden unisten ihmisten kanssa sekä hämmentynyt että ärsyyntynyt toisesta hälytyksestä keskellä yötä. Mitään vaaraa ei kuitenkaan ollut taaskaan havaittavissa ja pian hälytys lakkasi, jolloin nukkuminen oli taas mahdollista. Seuraavaana päivänä kaikkia asukkaita infottiin sähköpostilla hälytysten syytä, jolloin selvisi, että toisen hälytyksen oli aiheuttanut joku tahallaan/vahingossa rikkomalla yhden lasisen hälytinkytkimen, joita on joka käytävällä. Tämä siis sitä teinimeinkiä ja tyhmyyttä... Sanomattakin on selvää, että sähköpostiviestissä painotetiin ankarasti tällaisten turhien hälytysten haittoja ja myös teon rangaistavuutta, siitähän voi saada sakot. Toistaiseksi lisää halytyksiä ei onneksi ole tullut, mutta hyvä tietää sellaisenkin olevan mahdollista. Tällaista elämä siis täällä. :)

Torstai-iltana ikävä omia rakkaita ihmisiä kohtaan otti vallan ja mielen valtasi haikeus. En ollut varsinaisesti surullinen, mutta silti pienet itkut oli itkettävä. Kaipasin tuttuja kasvoja ja mutkatonta yhdessäoloa, läheisiä ihmisiä, jotka tuntevat ja tietävät minut. En vieläkään kadu kuitenkaan päätöstäni lähteä maailmalle. Viihdyn täällä hyvin ja Lontoo on ihana. Silti mielessä käy aina toive, että kaikki rakkaat sytävät ja perhe olisivat täällä kanssani. Onneksi yhteyttä voi kuitenkin pitää näin netin välityksellä loistavasti, joten maantieteellinen etäisyys ei olen henkisen yhetyden esteenä. Kuulostaapas hassulta, kun sen kirjoittaa näin. :) Viime kesänä ollessani Italiassa ja palatessani takaisin Suomeen tuntui siltä, että olin jäänyt jostain paitsi. Jotenkin olin odottanut, että maailma pysähtyy, kun minä en ole paikalla. Hassua kuinka sitä ajattelee, että elämä pyörii aina oman navan ympärillä. :) Olikin sitten oikein hyvä muistutus palatessani Suomeen huomata, että poissaollessani rakkaiden ihmisteni elämä oli mennyt eteenpäin ilman minua, niin kuin sen kuuluukin. Eniten kai pelkään täällä ollessani, että menetän jotain, vaikka järjen tasolla tiedän ystävyyden ja läheisten siteiden kestävän etäisyydestä huolimatta. Kauheaa sanoa näin, mutta eniten pelkään sitä, että minut unohdetaan. Tiedän, että se on hupsua, mutta niin vain välillä käyvät mielessä tällaiset kummaliset ajatukset. Ikävä ja epävarmuus siis vaivaat välillä mieltä, mutta samalla tuntuu hyvältä ja oikealta olla täällä. Nyt riittää sentimentaalisuus ja on aika jatkaa kuulumisten kertomista. :)

Viikonloppuna retkeilin jälleen suurella yrityksellä kohti Notting Hilliä. En tälläkään kertaa päässyt sinne saakka (tämä oli jo kolmas yritys ja tulokset alkavat olla tragikoomisia) ja syynä oli Primark Oxford Streetin alkupäässä (vai onko se sittenkin loppupää?) lähellä Marble Archia. Primark on paikallinen Ikea kohtaa HenkkaMaukan eli siis kyseessä on vaatekauppaketju, joka myy vaatteita pilkkahintaan ( esim. toppi £1,5; veluurihuppari £4,5 jne.). Meininki oli tarjousten mukainen eli paikka oli lauantaina tupaten täynnä ihmisiä, jotka kirjaimellisesti ostivat korikaupalla vaatteita. Minäkin sorruin ja ostin perustoppeja, t-paitoja, sukkia ym. Lisäksi liikkeestä sai myös kodintekstiilejä ja ostin itselleni uudet lakanat Ikean huonolaatuisten tilalle. Primark on loistava tuollaisten kulutustekstiilien, kuten t-piatojen ym. ostamiseen, mutten kyllä lähemmän tutustumisen jälkeen ostaisi varsinaisesti vaatteita sieltä. Laatu ei nimittäin päätä huimaa, vaikka hinnat ovatkin alhaiset. Lisäksi suurin osa vaatteista oli suoraan sanottuna aika rumia, mutta kyllä kaupasta myös hyvää tavaraa saa, jos vain osaa etsiä. Primark tuli siis koettua (kiitos Lauri & Maiju vinkistä <3) ja on hyvä tietää, mistä saa halvalla t-paitoja jatkossa. :)

Primarkista matkasin lauantaina Hyde Parkiin, jossa aikani käveltyäni ja puistosta nautittuani suuntasin metrolla takaisin kotiin. Sunnuntaina pistäydyin Hyde Parkissa toistamiseen matkallani Tate Britainiin, joka on taidemuseo Thamesin rannalla lähellä Lambeth Bridgeä Westministeristä Kensingtoniin. Tate Britain oli ihan ok, kauniita englantilaisia maisemamaalauksia, Turnerin Lontoo-maisemia ja paljon aikalaismuotokuvia Britannian historian varrelta. Mielenkiintoisempaa oli sen sijaan matka museoon ja sieltä pois. Ensimmäisessä tapauksessa törmäsin Hyde Parkissa johonkin uskonnolliseen mielenositukseen, sillä porukkaa oli vaikka muille jakaa ja puiston Speaker's Cornerissa paasasi muslimisaarnaaja, kristitty julistaja lauloi Amazing Gracea ja juutalaisuudesta kertovia julisteita oli kiinnitetty aidan viereen. En päässyt oikein selville, mikä juttu kyseessä loppujen lopuksi oli, mutta tein niin kuin kunnon turisti ja otin tilanteesta valokuvia ennen kuin jatkoin tyynesti matkaani. :) Matka jatkui pitkin autioita katuja ennen Thamesin rantaan saapumista ja silloin vain päivittelin mielessäni, miten 8 miljoonan asukkaan kaupungissa voi olla hiljaisia katuja keskustassa. Ihan kuin olisi Suomessa kävellyt. :D Museolta poistuessani en puolestani ollut enää kovin innokas kävelemään, sillä kilometrejä oli kertynyt tuohon mennessä ehkäpä 5-6, joten hyppäsin ensimmäistä kertaa täällä bussin kyytiin. Kyseessä oli sellainen legendaarinen punainen kaksikerrosbussi, jonka yläkertaan kipusin maisemia katsomaan. Olo oli lievän epätodellinen bussin huristellessa Thamesin rantaa pitkin kohti Westminister Abbeya, Big Beniä ja Trafalgar Squarea, jossa hyppäsin kyydistä pois ja jatkoin matkaa kävellen takaisin kotiin. Silloin alkoi myös sataa vettä, mutta siihen täällä tottuu aika äkkiä. Tällainen viikonloppu siis tällä kertaa. :)

Vielä muutama juttu ja sitten saatte olla taas rauhassa ylitsepursuavien Lontoon kuulumisteni osalta. :) Ensinnäkin Lontoon Starbucks-neitsyys on nyt menetetty samoin kuin kuukauden mittainen tahaton alkoholipaastoni. Kumpaankin paheeseen sorruin viime viikolla, kun tiistaina nautin Strabucksissa (pahaa) teetä - onneksi sitä oli paljon, sillä heidän pienin kuppinsa vastaa Suomen isoa kuppia - kylmän illan lämmikkeeksi ja perjantai-iltana join lasillisen viiniä läheisen Hotelli Russellin herttaisen arvokkaassa baarissa. Hyvää viiniä oli muuten eikä hinnalla pilattu, £5,15/12 cl eli aika samoissa hinnoissa kuin Suomessa ja tämä on sentään Lontoon keskusta.

Juomasta päästään ruokaan tai oikeastaan karkkiin. Olen nimittäin ottanut projektikseni maistella erilaisia paikallisia suklaita, joita ostin eilen 7€:n arvosta lähikaupasta. Toistaiseksi jenkkien Rolos-toffeesuklaa vie voiton, mutta brittiläisen (tosin tätä nykyä jenkkiomisteisen) Cadburyn Crunchies-suklaapatukka oli aika namia kekseineen ja hunajaisine sisuksineen. Testaus kuitenkin jatkuu ja täällä kohkattua Turkish Delightia (marmeladia ymmärttääkseni) on maistettava pian. :D

Seuraavaksi paluu koulun penkille, sillä yliopistomaailmassa puhuttaa tuttu ja kaikkien rakastama ilmiö lama. Leikkauksia viroissa ja oppilasmäärissä on nimittäin luvassa tulevaisuudessa ja sekä opettajat että opiskelijat KCL:ssa ovat nousemassa jossain määrin barrikadeille. Ainakin English Reformation -kurssini opettaja totesi ihan suoraan, että hänen virkansa on uhattuna samoin kuin monien muidenkin humanistisen tiedekunnan opettajien. Miksi sivistyksestä aina karsitaan ensimmäisena?! Ei ole reilua se. Yhteiskunta tarvitsee sivistystä, sillä muuten homma ei pyöri pidemmän päälle lainkaan, vaikka kuinka olisi tiedettä ja kehitystä. Mutta tottakai kaikkein vähiten akuutista ja elämän kannalta välttämättömästä oppiaineista tingitään - ikään kuin ilman tietoa uskonnosta, kirjallisuudesta, kulttuurista, taiteesta, musiikista, politiikasta tai kielistä maailma jatkaa pyörimistään samaan malliin. *huokaus* No, minä seuraan tapahtumia mielenkiinnolla sivusta (en nimittäin koe oleani kovin pätevä kuukauden miittaisella kokemuksellani ottamaan kantaa keskusteluun) ja toivon parasta. Johonkin adressiin saan toivottavasti vielä nimeni pistää. :)

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä muutama sana meistä pohjoismaalaisista. Viikonloppuna nimittäin kuulin suomea muutamaan otteeseen, mikä on aina yhtä outoa, sekä vedin ruotsalaisia puoleeni jostain syystä kuin magneetti. Eilen sunnuntaina kassajonossa edessäni oli ruotsalainen pariskunta, kuulin ruotsia kaupassa ja kadulla ainakin kolmeen otteeseen ja päivän huipentumaksi bussiin nousi samalta pysäkiltä kanssani ruotsalainen turistipariskunta karttoineen ja istuutui bussissa eteeni. Ruotsalaiset siis joko reissaavat paljon tai sitten toinen pohjoismaalainen jotenkin kummallisella tavalla vain bongaa heidät kaikkien miljoonien ihmisten joukosta. Sakandinaavisuus yhdistää ja niin päin pois. Hejja Sverige! :)

Huhhuhuijaa. Nyt on kaikki raportoitu suhteellisella tarkkuudella viikon varrelta. Olipas urakka. Yritän muistaa ja ehtiä kirjoittaa useammin tästä edespäin, jottei sepustuksistani tulisi aina ihan näin pitkiä. Nyt kohti uusia seikkailuja! :) Cheerio my darlings! :D XXX