Grease is the word and London is the world

Oioioi! Taas on yli viikko vierähtänyt edellisestä blogitekstistä. Tämä ei johdu tapahtumien puutteesta tai tylsyydestä, vaan minun laiskuudestani ja saamattomuudestani. Pahoitteluni kuulumisten puutteesta etenkin Annelle, joka niitä jo kyseli. ;) Mutta siis tässä tulee taas viikkoraportti ja laitan valokuviakin tänään tänne teitä ja itseäni ilahduttamaan. No niin, aloitetaanpas sitten...

Viime viikko alkoi rattoisissa merkeissä opiskelun parissa. Olen ollut hieman laiska sen suhteen, vaikka luennoilla olen käynytkin. Niiden lisäksi pitäisi kuitenkin lukea aika paljon kaikkea ja tästä olen lintsannut lukien roskaromaaneja asian sijaan. :) No nyt on ryhdustäydyttävä, sillä ensimmäisen esseen deadline on 23. helmikuuta eli kahden viikon päästä. Pitäisi kehittää kuuden sivun esseee sosiaalietiikasta siihen mennessä, joten työhön on ryhdyttävä heti tänään. Viime viikolla sain kirjastosta lainattua ensimmäiset kirjat esseetä varten ja olin oikein tyytyväinen, että ensinnäkin löysin kirjoja ja sain ne vielä lainattua. Kirjasto on nimittäin suuri, sokkeloinen ja lainaussysteemi erilainen kuin Suomessa. Automaateista ei ollut puhettakaan, vaan vanhanaikaisesti jouduin kirjastontädin kautta lainani lunastamaan. Vielä jotain eräpäiväleimojakin kirjojen lappuihin lyötiin, joten Aleksandrian Opiskelijakirjaston elektroniikka on täällä vielä vain haaveiden tasolla olemassa. :) Ensi viikolla minulla on aikaa paneutua kirjoihini ja esseen kirjoitukseen enemmän, kun meillä on viikko ilman luentoja. Se on vähän niin kuin perioditauko Suomessa, mutta periodi ei täällä vaihdu, vaan viikko kulkee nimellä "reading week" ja on varattu itsenäiselle opiskelulle. Silloin siis kirjojen kimppuun ja kirjoittamisen syövereihin. Täytyy ahkeroida, jottei ihan lomailuksi menisi tämä elämä. :)

Jos ihan totta puhutaan, niin ei elämä ihan kokonaan pelkkää lomailua ole, vaikka paljon olenkin ottanut vain rennosti ja nauttinut Lontoosta. Arki, kuten jo aiemminkin olen kirjoittanut, alkaa puskea täysillä päälle ja olen muodostanut elämääni uusia rutiineja. Yksi niistä on liikunta. Siitä on tullut, jos ei intohimo, niin ainakin rentouttava osa elämää. Olen ottanut tavakseni herätä aamulla aikaisin ja mennä joko reilun puolen tunnin lenkille tai uimaan. Uimassa olen käynyt kolme kertaa viikossa aina puoli tuntia kerrallaan ja kävelyä tulee harrastettua joka päivä ainakin 3-4 kilometrin verran. Liikunta on ihanaa ja täällä se on jotenkin helpompaa kuin Suomeessa. Ehkä se johtuu välimatkojen lyhyydestä, sillä en ole aiemmin asunut kaupungin keskustassa. Lisäksi leuto ja lumeton sää suosii ulkoilua, kun ei travitse toppautua lukuisiin kerroksiin tai lähteä ulos kahlaamaan räntään ja loskaan. Lenkkeily on mahtavaa, kun voi vain kävellä ja ihastella komeita rakennuksia, viihtyisiä puistoja ja ihmetellä liikenteen hyörinää. Viikonloppuisin kilomotrejä kertyy keskimäärin 6-7 ja kroppa voi sen ansiosta hyvin. Mieli pysyy virkeänä, olo tuntuu hyvältä ja painosta ei tarvitse huolehtia liikunnan ansiosta. Ihanaa! <3 Kiitokset uuluvat ennen kaikkea Lontoolle, sillä olen aina pitänyt kaupunkikävelystä. Vain kävellä ja katsella ympärilleni, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Samanlaisia tuntoja kirjoittelin viime kesänä Roomasta. Katsotaan, missä suurkaupungissa sitä seuraavaksi kävellään... :)

No se minusta ja fyysistä hyvinvoinnistani. :D Henkistäkin puolta täytyy pitää yllä ja siihen Lontoo loistavalla kulttuuritarjonnallaan antaa oivan mahdollisuuden. Viime viikolla virkistin mieltäni tiistai-iltana käymällä katsomassa ensimmäisen musikaalini täällä. Se oli Grease Piccadilly Theatressa ja aivan mieletön kokemus. Musikaalin juoni oli minulle tuttu entuudestaan kiitos vuoden 1978 elokuvan, mutta se ei tahtia ja menoa haitannut. Meininki oli ihan mieletön! Näyttelijät olivat mahtavia, musiikki svengavaa (livebändi <3) ja laulut tarttuvia. Elämänilo, nauru ja laulu pitivät mielenkiinnon vaivatta yllä reilut kaksi tuntia enkä olisi halunnut lystin loppuvan silloinkaan. Olo oli todella iloinen teatterista poistuttuani ja musikaaleja on taatusti luvassa myös jatkossa. Päällimmäisenä tunnelmana oli mielessä näyttelijöiden taitavuus ja kova kunto, sillä he laulavat, tanssivat ja näyttelevät koko setin ajan tunteella ja karismalla. Huhhuh, mikä meininki ja loistava tunnelma. :)

En enää ollenkaan ihmettele, että Lontoo on yksi maailman teatteripääkaupungeista, sillä tarjonta on monipuolista, esiintyjät oman alansa huippuja ja näytöksiä riittävästi. Musikaaleja ja näytelmiä esitetään täällä vähän eri periatteella kuin Suomessa. Ymmärtääkseni esitykset jakautuvat kausiin ja yksi teatteri esittää aina yhtä näytelmää/musikaalia tietyn ajan kerrallaan. Näytöskauden kesto voi olla muutaman viikon, kuukauden tai yli vuoden niin kuin esimerkiksi suosituissa musikaaleissa Legally Blond, Dirty Dancing, Mamma Mia tai jo mainitsemani Grease. Ihan oma lukunsa ovat näytelmät, joissa on huippuesiintyjiä, kuten vaikkapa muutaman kuukauden nyt keväällä Vaudeville Theatressa pyörivä Private Lives, jota tähdittävät uusimman Pride&Prejudice -leffan Mr. Darcy Matthew Macfadyen ja Sinkkuelämästä tuttu Kim Catrall. Vielä erikseen on mainittava Agatha Christien Mousetrap, jota esitettään jo 58. vuotta St. Martin's Theatressa. West End eli teatterialue keskustassa on ihan oma maailmansa ja illalla se täytyy ihmisistä, kirkkaista valoista ja metelistä. Tunnelma ihmisivilinässä on upea ja tunnen silloin olevani jotenkin valppaampi ja energisempi kuin muuten. En tiedä miksi. Ehkpä kaupungin syke vetää puoleensa tai jotain. :D On myöskin mahtavaa asua kaupungissa, jossa on ainakin teoreettinen mahdollisuus törmätä julkkikisiin ja maailmantähtiin. Lehdistä nimittäin saa lukea milloin kenenkin vierailleen Lontoossa. Viimeksi ainakin silmiini osui, että Madonna oli nähty jossain Kensingtonissa (hänhän ei enää asu täällä erottuaan Guy Ritchiestä viime vuonna) ja Steven Spielberg oli puolestaan ollut katsomassa jotain West Endin näytelmää. Hurjaa ja kosmopoliittia. :D

Vielä muutama sana teatterista ja sitten siirryn muihin aiheisiin uutistenlukijoiden tapaan. :) Ensinnäkin minulla kävi jälleen kerran (kuten Shakespearenkin kanssa aiemmin) tuuri Greasen lippujen suhteen. Olin ostanut tarjouslipun hintaan 15€ netistä etukäteen. Täällä on siis paljon nettisivuja ja kaupungilla kioskeja, joista voi ostaa halpoja musikaali- ja näytelmälippuja. Greasen lippuni oli keskimmäisen parvekkeen takarivin paikka, mutta koska parveke oli puolityhjä paikannäyttäjät (heitä on teattereissa useita) tulivat kysymään, haluanko siirtyä parvekkeen etuosaan. Tottakai halusin ja sain loistavan paikan, josta näki vaivatta lavalle. Olin todella tyytyväinen ja nautin musikaalista varmasti enemmän kuin takarivissä. :) Toisekseen oli jännittävää huomata, että teatterissa sai nauttia virvokkeita katsomossa niin kuin elokuvissa. Väliajalla myytiin pientä purtavaa katsomoiden reunoilla ja myös alkoholijuomia sai ottaa baarista mukaan katsomoon. Suomessahan tapana on nauttia virvokkeet ennen näytöstä tai väliajalla eikä katsomoon saa/ole tapana tuoda mitään syötävää tai juotavaa mukanaan. Täällä meininki on erilaista, sillä myöskään narikkaan ei ole pakko jättää takkeja tai laukkuja, vaan kaikki saa ottaa mukaan katsomoon. Paikallinen teatterietiketti vaatii siis hiukan totuttelemista, mutta hyvin on mennyt tähän asti. Opiskelu kuitenkin jatkuu... :)

Se teatterista... :) Seuraavaksi muutama sana lähestyvästä Ystävänpäivästä, joka täällä siis on rakastavaisten Valentine's Day. Sitä mainostetaan kaikkialla. Siis ihan kaikkialla. Kaupat ovat ottaneet kaikki punaiset, pinkit ja pastelliset rakkausjuttunsa esille ja myyntiin. Suklaata, sydämiä, shamppanjaa, kukkia, koruja... Kaikkea on myynnissä ja tarjolla Valentine's Dayn vuoksi. Ravintolat markkinoivat itseään kylteillä, joissa kehotetaan varaamaan pöytä Valentine's Dayta varten - sehän on siis ensi sunnuntai. Kaupallisuus on sekä silmiinpistävää että hiukan huvittavaa. Hassuinta kaikessa on, että sitä ei oikeastaan voi paeta mihinkään, koska se hyppää silmille kaikkialta. Älkää käsittäkö väärin, ei mainonta minua häiritse. Pikemminkin saa huomaamaan, kuinka kaupallista kaikki onkaan ja toisaalta huokailemaan ja ihastelemaan kaikkea krääsää ja rihkamaa, joka rakkauspäivän kunniaksi on kaikkialla tarjolla. Rakkaus on hieno asia ja sitä sietää juhlia. Kummaa vain, että se täytyy tehdä yhtenä tiettynä päivänä vuodessa niin näkyvästi ja markkinointivetoisesti... No jaa, ehkäpä se ei kuitenkaan ole niin huono juttu. Rakkaus voittakoon ja niin pois päin. :)

Sitten muutama sana viime viikon opinnoista. Vuorossa oli uskontososiologian ryhmätyö eli pieni esitys, jonka pidin viime torstain yhdessä kurssitoverini Mariamin kanssa. Aiheena oli Ranska ja huivikielto (siis se laki, joka kieltää käyttämästä näkyviä uskonnollisia symboleja, kuten musliminaisten päähuivia hijabia esim. valtion kouluissa). Aihe oli jo itsessään kinnostava ja vielä kiinnostavammaksi sen teki se, että Mariam on muslimityttö, joka käyttää hijabia. Meillä oli työstämme ja aiheesta kiinnostava parituntinen keskustelu esitystä suunnitellessamme ja oli mahtavaa päästä puhumaan omasta oppiaineestaan ja kiinnostuksenkohteestaan jonkun kanssa. Oli myöskin hyvin virkistävää huomata keskustellessamme, kuinka erilaisista lähtökohdistamme, kulttuuriperinteestämme ja uskonnostamme huolimatta olimme aiheesta samaa mieltä ja pystyimme keskustelemaan siitä avoimesti. Hetki Mariamin kanssa sai minut ymmärtämään, kuinka erilainen kulttuuri Briteissä vallitsee ja kuinka monikulttuurinen maa oikeastaan onkaan. Samalla tajusin Suomen pienuuden, sillä Mariamin kysellessä rakkaasta kotimaastani, hän oli ihmeissään ensinnäkin Suomen asukasmäärän vähyydestä ja erilaisuudesta. Oli mukava päästä kertoman Suomesta ja keskustelemaan sen ja Britannian eroista ja samankaltaisuuksista. Dialogi aiheesta kuin aiheesta on aina kiinnostavaa ja tässä tapuksessa parituntinen Mariamin kansaa opetti minulle paljon monikulttuurisuudesta, islamista ja nyky-Britanniasta. Mariam myös lupasi, että jos haluan vierailla moskeijassa (niin kuin haluan täällä ollessani), hän voi lähteä mukaan oppaaksi. Aion ottaa tarjouksen vastaan jossain vaiheessa kevättä ja laajentaa uskonnollista ymmärtämystäni entisestään. Myös synagogaan ja hindutemppeliin olisi tarkoitus tutustua jossain vaiheessa. Cheers Mariam mukavista hetkistä! <3

Seuraavaksi muutama sana asuntolan elämästä. Se on enimmäkseen rauhallista ja helppoa. Olen jo varmaan aiemmin maininnutkin, että välillä tuntuu kuin asuisi täysihoitolassa, kun ruokaa saa tiettyyn kellonaikaan ja huoneet siivotaan säännöllisesti. Olo on ihan kotoisa, vaikka tietenkin kaipaan joitain asioita - kuten leipomista ja ruoanlaittoa - aina välillä. Äänieristys ei aina ole kaikkein paras ja etenkin käytävästä kuuluvat äänet saattavat olla häiriöksi. Onneksi en ole kauhean ääniherkkä ja hermostu helposti, sillä muuten varmasti käämit kärähtäisivät viikonlppuisin, kun ihmiset kotiutuvat riennoistaan aamuyöllä vilkkaasti jutellen. Asuntolan säännöt ovat kuitenkin tiukat ja ympärivuorokautinen valvonta takaa sekä rauhan, siisteyden, turvallisuuden että mukavan oleskelun. Huoneeni sijaintia suntolan ensimmäisessä kerroksessa on myöskin hyvä, sillä keittiö (vedenkeitin elämän eliksiiriä eli teetä varten sijaitsee siellä) ja kylppäri vessoineen ovat ihan vieressä. Yleisesti ottaen meno on siis viihtyisää sekä rauhallista ja omaa tilaa sekä muiden kotirauhaa kunnioitetaan kiitettävästi. Vähän tunnen oloni kuitenkin vanhaksi täällä, sillä asukkaiden keski-ikä on arviolta 20 tai 21 vuotta ja teiniasenne on välillä vallalla. Yliopistolla tulee välillä sama tunne, sillä nuoria kasvoja on kaikkialla ja mielessä käy ajatus, että "voi teitä pieniä". Tunnen oloni siten aika aikuiseksi enimmäkseen ja vaikka opiskelu onkin kivaa ja vaihto-opiskelu elämäs, maltan tuskin odottaa työelämään pääsyä toivottavasti pian. Tällaiset tuntemukset yllättävät itsenikin, mutta ehkäpä se kuuluu aikuistumiseen ja kasvamiseen. Oppia ikä ja Lontoo kaikki tyyni. :)

Ai niin, olin ihan unohtaa kertoa vauhdikkaista tapahtumista asuntolassa viime viikolla. Meillä nimittäin tuli kahteen otteeseen palohälytys keskiviikkoiltana ja -yönä. Täällä on siis sellainen hälytys, että jos yhdessä paikassa alkaa hälytin soida, niin se soi sitten kaikkialla. Yleishälytys ikään kuin. Keskiviikkoiltapäivisin laitteita aina testataan ja silloin hälyttimet soivat muutaman minuutin ajan. Keskiviikkoiltana oli kuitenkin "tosi kyseessä", niin kuin myöhemmin selvisi, ensimmäisen hälytyksen kohdalla kello 22 aikoihin. Täällä on muutamia asuntoja perheille, joissa on omat keittiöt ja yhdessä sellaisessa pohjaanpalaneen ruoan käry aiheutti hälytyksen. Summeri soi muutaman minuutin ajan klo 22 ja ihmiset tulivat huoneistaan käytäville töllistelemään. Minäkin kyselin, oliko kyseessä oikea hälytys vai harjoitus, mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään. Jos kyseessä on tosipaikka, niin silloin rakennuksesta on poistuttava hätäuloskäynnin kautta (se on ihan huoneeni vieressä sekin) ja hetimmiten. Kukaan ei kuitenkaan poistunut, koska savua tai muuta vastaavaa ei näkynyt tai haissut missään. Pian hälytys lakkasikin ja vetäydyin takaisin nukkumaan. En kuitenkaan saanut olla rauhassa kuin pari tuntia, sillä seuraava palohälytys tuli klo 02.00 yöllä. Se kesti ehkä 3 minuuttia ja olin muiden unisten ihmisten kanssa sekä hämmentynyt että ärsyyntynyt toisesta hälytyksestä keskellä yötä. Mitään vaaraa ei kuitenkaan ollut taaskaan havaittavissa ja pian hälytys lakkasi, jolloin nukkuminen oli taas mahdollista. Seuraavaana päivänä kaikkia asukkaita infottiin sähköpostilla hälytysten syytä, jolloin selvisi, että toisen hälytyksen oli aiheuttanut joku tahallaan/vahingossa rikkomalla yhden lasisen hälytinkytkimen, joita on joka käytävällä. Tämä siis sitä teinimeinkiä ja tyhmyyttä... Sanomattakin on selvää, että sähköpostiviestissä painotetiin ankarasti tällaisten turhien hälytysten haittoja ja myös teon rangaistavuutta, siitähän voi saada sakot. Toistaiseksi lisää halytyksiä ei onneksi ole tullut, mutta hyvä tietää sellaisenkin olevan mahdollista. Tällaista elämä siis täällä. :)

Torstai-iltana ikävä omia rakkaita ihmisiä kohtaan otti vallan ja mielen valtasi haikeus. En ollut varsinaisesti surullinen, mutta silti pienet itkut oli itkettävä. Kaipasin tuttuja kasvoja ja mutkatonta yhdessäoloa, läheisiä ihmisiä, jotka tuntevat ja tietävät minut. En vieläkään kadu kuitenkaan päätöstäni lähteä maailmalle. Viihdyn täällä hyvin ja Lontoo on ihana. Silti mielessä käy aina toive, että kaikki rakkaat sytävät ja perhe olisivat täällä kanssani. Onneksi yhteyttä voi kuitenkin pitää näin netin välityksellä loistavasti, joten maantieteellinen etäisyys ei olen henkisen yhetyden esteenä. Kuulostaapas hassulta, kun sen kirjoittaa näin. :) Viime kesänä ollessani Italiassa ja palatessani takaisin Suomeen tuntui siltä, että olin jäänyt jostain paitsi. Jotenkin olin odottanut, että maailma pysähtyy, kun minä en ole paikalla. Hassua kuinka sitä ajattelee, että elämä pyörii aina oman navan ympärillä. :) Olikin sitten oikein hyvä muistutus palatessani Suomeen huomata, että poissaollessani rakkaiden ihmisteni elämä oli mennyt eteenpäin ilman minua, niin kuin sen kuuluukin. Eniten kai pelkään täällä ollessani, että menetän jotain, vaikka järjen tasolla tiedän ystävyyden ja läheisten siteiden kestävän etäisyydestä huolimatta. Kauheaa sanoa näin, mutta eniten pelkään sitä, että minut unohdetaan. Tiedän, että se on hupsua, mutta niin vain välillä käyvät mielessä tällaiset kummaliset ajatukset. Ikävä ja epävarmuus siis vaivaat välillä mieltä, mutta samalla tuntuu hyvältä ja oikealta olla täällä. Nyt riittää sentimentaalisuus ja on aika jatkaa kuulumisten kertomista. :)

Viikonloppuna retkeilin jälleen suurella yrityksellä kohti Notting Hilliä. En tälläkään kertaa päässyt sinne saakka (tämä oli jo kolmas yritys ja tulokset alkavat olla tragikoomisia) ja syynä oli Primark Oxford Streetin alkupäässä (vai onko se sittenkin loppupää?) lähellä Marble Archia. Primark on paikallinen Ikea kohtaa HenkkaMaukan eli siis kyseessä on vaatekauppaketju, joka myy vaatteita pilkkahintaan ( esim. toppi £1,5; veluurihuppari £4,5 jne.). Meininki oli tarjousten mukainen eli paikka oli lauantaina tupaten täynnä ihmisiä, jotka kirjaimellisesti ostivat korikaupalla vaatteita. Minäkin sorruin ja ostin perustoppeja, t-paitoja, sukkia ym. Lisäksi liikkeestä sai myös kodintekstiilejä ja ostin itselleni uudet lakanat Ikean huonolaatuisten tilalle. Primark on loistava tuollaisten kulutustekstiilien, kuten t-piatojen ym. ostamiseen, mutten kyllä lähemmän tutustumisen jälkeen ostaisi varsinaisesti vaatteita sieltä. Laatu ei nimittäin päätä huimaa, vaikka hinnat ovatkin alhaiset. Lisäksi suurin osa vaatteista oli suoraan sanottuna aika rumia, mutta kyllä kaupasta myös hyvää tavaraa saa, jos vain osaa etsiä. Primark tuli siis koettua (kiitos Lauri & Maiju vinkistä <3) ja on hyvä tietää, mistä saa halvalla t-paitoja jatkossa. :)

Primarkista matkasin lauantaina Hyde Parkiin, jossa aikani käveltyäni ja puistosta nautittuani suuntasin metrolla takaisin kotiin. Sunnuntaina pistäydyin Hyde Parkissa toistamiseen matkallani Tate Britainiin, joka on taidemuseo Thamesin rannalla lähellä Lambeth Bridgeä Westministeristä Kensingtoniin. Tate Britain oli ihan ok, kauniita englantilaisia maisemamaalauksia, Turnerin Lontoo-maisemia ja paljon aikalaismuotokuvia Britannian historian varrelta. Mielenkiintoisempaa oli sen sijaan matka museoon ja sieltä pois. Ensimmäisessä tapauksessa törmäsin Hyde Parkissa johonkin uskonnolliseen mielenositukseen, sillä porukkaa oli vaikka muille jakaa ja puiston Speaker's Cornerissa paasasi muslimisaarnaaja, kristitty julistaja lauloi Amazing Gracea ja juutalaisuudesta kertovia julisteita oli kiinnitetty aidan viereen. En päässyt oikein selville, mikä juttu kyseessä loppujen lopuksi oli, mutta tein niin kuin kunnon turisti ja otin tilanteesta valokuvia ennen kuin jatkoin tyynesti matkaani. :) Matka jatkui pitkin autioita katuja ennen Thamesin rantaan saapumista ja silloin vain päivittelin mielessäni, miten 8 miljoonan asukkaan kaupungissa voi olla hiljaisia katuja keskustassa. Ihan kuin olisi Suomessa kävellyt. :D Museolta poistuessani en puolestani ollut enää kovin innokas kävelemään, sillä kilometrejä oli kertynyt tuohon mennessä ehkäpä 5-6, joten hyppäsin ensimmäistä kertaa täällä bussin kyytiin. Kyseessä oli sellainen legendaarinen punainen kaksikerrosbussi, jonka yläkertaan kipusin maisemia katsomaan. Olo oli lievän epätodellinen bussin huristellessa Thamesin rantaa pitkin kohti Westminister Abbeya, Big Beniä ja Trafalgar Squarea, jossa hyppäsin kyydistä pois ja jatkoin matkaa kävellen takaisin kotiin. Silloin alkoi myös sataa vettä, mutta siihen täällä tottuu aika äkkiä. Tällainen viikonloppu siis tällä kertaa. :)

Vielä muutama juttu ja sitten saatte olla taas rauhassa ylitsepursuavien Lontoon kuulumisteni osalta. :) Ensinnäkin Lontoon Starbucks-neitsyys on nyt menetetty samoin kuin kuukauden mittainen tahaton alkoholipaastoni. Kumpaankin paheeseen sorruin viime viikolla, kun tiistaina nautin Strabucksissa (pahaa) teetä - onneksi sitä oli paljon, sillä heidän pienin kuppinsa vastaa Suomen isoa kuppia - kylmän illan lämmikkeeksi ja perjantai-iltana join lasillisen viiniä läheisen Hotelli Russellin herttaisen arvokkaassa baarissa. Hyvää viiniä oli muuten eikä hinnalla pilattu, £5,15/12 cl eli aika samoissa hinnoissa kuin Suomessa ja tämä on sentään Lontoon keskusta.

Juomasta päästään ruokaan tai oikeastaan karkkiin. Olen nimittäin ottanut projektikseni maistella erilaisia paikallisia suklaita, joita ostin eilen 7€:n arvosta lähikaupasta. Toistaiseksi jenkkien Rolos-toffeesuklaa vie voiton, mutta brittiläisen (tosin tätä nykyä jenkkiomisteisen) Cadburyn Crunchies-suklaapatukka oli aika namia kekseineen ja hunajaisine sisuksineen. Testaus kuitenkin jatkuu ja täällä kohkattua Turkish Delightia (marmeladia ymmärttääkseni) on maistettava pian. :D

Seuraavaksi paluu koulun penkille, sillä yliopistomaailmassa puhuttaa tuttu ja kaikkien rakastama ilmiö lama. Leikkauksia viroissa ja oppilasmäärissä on nimittäin luvassa tulevaisuudessa ja sekä opettajat että opiskelijat KCL:ssa ovat nousemassa jossain määrin barrikadeille. Ainakin English Reformation -kurssini opettaja totesi ihan suoraan, että hänen virkansa on uhattuna samoin kuin monien muidenkin humanistisen tiedekunnan opettajien. Miksi sivistyksestä aina karsitaan ensimmäisena?! Ei ole reilua se. Yhteiskunta tarvitsee sivistystä, sillä muuten homma ei pyöri pidemmän päälle lainkaan, vaikka kuinka olisi tiedettä ja kehitystä. Mutta tottakai kaikkein vähiten akuutista ja elämän kannalta välttämättömästä oppiaineista tingitään - ikään kuin ilman tietoa uskonnosta, kirjallisuudesta, kulttuurista, taiteesta, musiikista, politiikasta tai kielistä maailma jatkaa pyörimistään samaan malliin. *huokaus* No, minä seuraan tapahtumia mielenkiinnolla sivusta (en nimittäin koe oleani kovin pätevä kuukauden miittaisella kokemuksellani ottamaan kantaa keskusteluun) ja toivon parasta. Johonkin adressiin saan toivottavasti vielä nimeni pistää. :)

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä muutama sana meistä pohjoismaalaisista. Viikonloppuna nimittäin kuulin suomea muutamaan otteeseen, mikä on aina yhtä outoa, sekä vedin ruotsalaisia puoleeni jostain syystä kuin magneetti. Eilen sunnuntaina kassajonossa edessäni oli ruotsalainen pariskunta, kuulin ruotsia kaupassa ja kadulla ainakin kolmeen otteeseen ja päivän huipentumaksi bussiin nousi samalta pysäkiltä kanssani ruotsalainen turistipariskunta karttoineen ja istuutui bussissa eteeni. Ruotsalaiset siis joko reissaavat paljon tai sitten toinen pohjoismaalainen jotenkin kummallisella tavalla vain bongaa heidät kaikkien miljoonien ihmisten joukosta. Sakandinaavisuus yhdistää ja niin päin pois. Hejja Sverige! :)

Huhhuhuijaa. Nyt on kaikki raportoitu suhteellisella tarkkuudella viikon varrelta. Olipas urakka. Yritän muistaa ja ehtiä kirjoittaa useammin tästä edespäin, jottei sepustuksistani tulisi aina ihan näin pitkiä. Nyt kohti uusia seikkailuja! :) Cheerio my darlings! :D XXX