Life is a many splendored thing

Hei taas kullanmurut! :) Ja hyvää Valnetinuksen päivää kaikille <3!

Noin, nyt on muodollisuudet hoidettu pois alta ja on aika taas listata hieman viime päivien tapahtumia täällä Lontoossa. Ihana ystäväni Memmu kirjoitti minulle viestissään (niitä saa laittaa tulemaan enemmänkin, kaikillle tiedoksi :D), että tuntuu kuin minulle tahtuisi kauheasti täällä koko ajan. Vastaus on sekä kyllä että ei. Tavallaan ei tapahdu mitään ihmeellistä monenakaan päivänä, mutta koska olen vierassa paikassa ja uutena yksin, niin minulla on paljon aikaa seurata tapahtumia, tarkkailla ihmisiä ja huomata kiinnostavia yksityiskohtia, joista kaikista sitten kirjoitan täällä. Tuntuu kuin ulkomailla osa minusta vetäytyy tapahtumien ulkopuolelle tarkkailijan rooliin ja alkaa huomioiman ympäristöään uudella tavalla. Ehkä tämä johtuu siitä, että vieraassa paikassa havainnointi on osa sopeutumisprosessia tai jotain. Kuulostaapa psykologiselta, hih. :) Tarkoitan siis sanoa, että minusta on mukava kirjoittaa tänne kaikenlaisia arkipäiväisyyksiä ja hassuja pikkujuttuja, koska ne ovat erilaisia tapahtumia kuin mitä Suomessa olen tottunut ja samalla avaavat minulle mahdollisuuden tarkastella vierasta kulttuuria ja koko maailmaa uudella tavalla. Olipas syvällistä settiä. Mutta siis pointtina se, että paljon tapahtuu koko ajan ympärillä, muttei välttämättä minulle. Minä vain raportoin kaikista huomiostani täällä kuin paraskin uutisankkuri. :D Mutta nyt asiaan... :)

Koskas kirjoitinkaan viimeksi? Se taisi olla keskiviikkona. Siitä on jo aikaa, joten aloitetaan sen päivän tapahtumista. Ei mitään ihmeellistä, paitsi että kävin jälleen halvoilla hinnoilla (alle 20€) katsomassa musikaalia nimeltään Dreamboats & Petticoats. Sen tapahtumat sijoittuivat 1960-luvulle (joka tuntuu olevan joka toisen näytelmän tai musikaalin kuvaama ajanjakso) ja pääosassa nuorten loistavien esiintyjien lisäksi oli kultaisen 60-luvun elämäniloinen musiikki. Musikaali oli oikein viihdyttävä, hauska ja piristävä. Parasta kaikessa oli, kun finaalin aikana esiintyjät kannustivat yleisön mukaan ilonpitoon ja tanssimaan katsomossa. Niinpä minäkin sitten jammasin sydämeni kyllyydestä muiden mukana nauttien joka hetkestä ja poistuin teatterista onnellisena ja virkeänä. :)

Kävellessäni kotiin illalla kymmenen aikoihin nautin vain öisestä (ja kylmästä, hrrr, 0 astetta) Lontoosta ympärilläni. Sama tunne on ollut monena päivänä kävellessäni tai katsellessani paikkoja täällä. Vaikka siis olen kirjoittanutkin, että ikävä vaivaa ja välillä olo on yksinäinen tai kaihoisa, niin samalla kuitenkin tuntuu oikealta ja hyvältä olla täällä. En siis kadu päätöstäni jättää kaiki tuttu ja turvallinen taakseni ja suunnata kohti uusia seikkailuja, vaan olen enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni lähteä maailmalle kokemaan ja näkemään uutta. Tiedän, että ystävyyden, rakkauden ja sukulaisuuden siteet yhdistävät minut aina Suomeen ja osa minusta elää aina siellä. Nyt kuitenkin tarve olla maailmalla on suurempi kuin olla Suomessa, joten tässä sitä ollaan. :) Tällä hetkellä olen siis sinut itseni ja elämäni kanssa täällä. No worries then. :D

Torstaina kulttuurielämykset jatkuivat kauan odottamani Bollywood-elokuvan My Name Is Khan muodossa. Elokuva oli niin hyvä kuin ajattelinkin ja oikein kaunis sekä koskettava tarina. Bollywood-fanina minulla on loistavat oltavat täällä, sillä elokuvia paitsi esitetään leffateattereissa kaikkialla, niitä myös saa ostettua dvd:llä pilkkahintaan. Intialaisen elokuvan ystävää siis hemmotellaan täällä. Elokuvia on muutenkin tullut harrastettua kiitettävän paljon ja perjantaina vuorossa oli ystävänpäivän kunniaksi romanttinen hömppäkomedia Valentine's Day. Valentine's Dayn Euroopan ensi-ilta oli muuten torstaina täällä Lontoossa Leicester Squarella. Kävelin siitä ohi ja huomasin peitetyn sisäänkäynnin, jonka takana taatusti oli punainen matto täynnä elokuvan tähtiä ja muita julkimoita. En kuitenkaan pysähtynyt nimmarijahtiin, vaan nälkä ajoi minut kotiin. Perjantaina sainkin sitten lukea lehdestä, että Jessica Alba, Demi Moore ja Ashton Kutcher olivat olleet leffan ensi-illassa. Julkkiksia siis riittää täällä, vaikkei heitä näkisikään. :)

Leffoista vielä muutama sana...Lauantaina kävin katsomassa Clint Eastwoodin uusimman elokuvan Nelson Mandelasta eli siis Invictus-leffan. Se oli ihan ok, vaikka vähän ennalta-arvattava. Morgan Freeman (esitti Mandelaa) on kuitenkin katsomisen arvoinen aina ja kaikissa elokuvissa, joten olen oikein iloinen elokuvan näkemisestä. Leffateattereista on muuten sanottava se, että vaikka niitä on paljon, niin niiden taso ja lippujen hinnat vaihtelevat hurjasti. Täällä on eri teatteriketjuja ja lisäksi yksittäisiä pienempiä teattereita, joten valinnavaraaa niin laadun, tarjonnan kuin hintojenkin suhteen riittää. Sanomattakin on selvää, että keskustassa on kalliimmat hinnat kuin kauempana siitä, mutta kyllä ihan edullisestikin pääsee elokuvista nauttimaan. Opiskelijahinta on plussaa, £6,10 Piccadillyn lähellä. Viikonloppuisin alennukset eivät kuitenkaan välttämättä päde ja Marble Archilla (Hyde Parkin tuntumassa) maksoin perjantai-iltapäivänä (viikonloppuhinnat jo silloin) £11,20 leffalipusta. Hintavertailua tulee harrrastettua siis suhteellisen paljon, sillä se kannattaa. Leffateattereissa on myös erilaisia käytäntöjä paikkojen suhteen, sillä joissain paikoissa ei ole paikkalippuja lainkaan ja toisissa on. Eri teattereissa täytyy siten opetella erilainen käyttäytymistapa toimia ja välillä olo on aika turistimainen. Mutta eiköhän se tästä ajan kanssa. :)

Kulttuuririentojen lisäksi olen jatkanut elämän peristoimintoja eli liikuntaa, syömistä ja nukkumista. Viikonloppuna otin univelat takaisin ja nukuin 10-12h per yö. Uni on sitten ihana asia. <3 Välillä mielessä käy oikein väsyneenä pelko palaohälytyksistä, jotka herättävät poloisen ja unisen ihmisparan keskellä yötä, mutta ainakin toistaiseksi hiljaista on ollut - Luojalle kiitos. :) Elämä siis menee tuttua rataa eteenpäin perusasioiden parissa ja ensi viikolla luennottoman viikon (reading week) koittaessa on vuorossa itsenäistä opiskelua esseen kirjoituksen ja lukemisen merkeissä. Aika kuluu rattoisasti Lontoosta, elokuvista ja lukemisesta nauttiessa. Olen jälleen kerran löytänyt romaanien lukemisen ilon, koska siihen on aikaa täällä. Mikään ei ole ihanampaa kuin hyvä kirja, joka tempaa mukaansa ja näistä hetkistä olen nauttinut täysin rinnoin moneen otteeseen. Nähtävyyksien töllistely kuitenkin jatkuu ja lähitulevaisuudessa ajattelin piipahtaa katsomassa Shakespearen Globe-teatteria jonain päivänä samoin kuin Merimieskirkolla. Katsotaan, miten aika ja energia riittävät. Onneksi olen ollut terveenä, vaikka flunssaisia ihmisiä aina välillä yliopistolla näkeekin. Ei auta siis "lämpimämpi" ilmasto yhtään talviflunssaan, vaan siitä karsitään täällä yhtälailla kuin Suomen pakkasissa. :( Paranemista muuten kaikille, jos joku on tätä lukiessaan sairaana. <3

Viikonlopun kohokohta oli, kun tapasin serkkuni (yksi Australian serkuistani) Miriamin lauantaina. Emme olleet nähneet toisiamme kolmeen vuoteen, joten oli oikein ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Miariam on opettaja ja täällä siis töissä. Juttua riitti, sillä olemme molemmat aikamoisia räpätätejä. :) Yhteinen kielemme on englanti suomalaisilla sanoilla höystettynä. Oli aivan mahtavaa nähdä, puhua ja toivottavasti tapaamme taas pian uudestaan. Iltapäivä vierähti nopeasti ja viikonloppu samoin. Miriam asuu Wimbledonissa, jonne matkasin kyläilemään overgroundilla, joka siis on paikallinen paikallisjuna ja nopeampi kuin tube (eli siis metro). Wimbledoniin pääsee tubellakin, mutta matka sinne kestää kuulemma ikuisuuden näillä keinoin. Junalla matka Waterloon asemalta kesti vain noin 15 minuuttia. Oli sitä paitsi todella hauskaa ja muakvaa päästä pois Lontoon keskustasta, jossa siis olen pyörinyt viimeisen kuukauden. Keskusta-asuminen on mukavaa ja hellppoa, kun kaikki on lähellä ja sinne voi kävellä, mutta samalla katoaa suhteellisuudentaju ja käsityskyky sen suhteen, kuinka suuri Lontoo loppujen lopuksi onkaan. Wimbledon oli minulle siis kuin oma pieni kaupunkinsa. :)

Miriamin kanssa keskustellessa kävi ilmi, että suntojen hinnat ja vuokrat ovat pilvissä ja tavanomaisin tapa asua - jopa työssäkäyvillä ihmisillä - on jakaa asunto jonkun kanssa. Jopa pariskunnat kuulemma jakavat taloja muiden kanssa. Käsittämätöntä ja vielä vaikeampaa minun tajuta, sillä asun edullisesti opiskelijahintaan Lontoon keskustassa oikeastaan käsittämättä, kuinka etuoikeutettu olen. Hyvä muistutus siitä, että kaikilla asiat eivät mene hyvin ja elämä täällä on kallista, ovat kodittomat, joita keskustassa aina välillä näkee. Ihmiset nukkuvat rakennusten nurkilla, asematunneleissa ja missä vain suojaisassa paikassa makuupussien kanssa koko omaisuus mukanaan. Se on samalla sekä surullista että säälittävää katsottavaa. Ennen kaikkea näky kuitenkin pistää ajattelemaan sosiaaliturvaa tai pikemminkin sen puuttumista, vaikka Britanniassa asita kaiketi suhteellisen hyvin ovatkin. Ajattelemisen aihetta joka tapauksessa...

Yksi huomio on vielä sanottava tähän loppuun. Lauantai-iltana palatessani klo 21 aikoihin junalla Wimbledonista vaunuseurani koostui juhlivista teineistä. He käyttäytyivät ihan asiallisesti, mitä nyt pullo (näytti olevan votkaa, mikä sai minut kohottelemaan hieman kulmiani) kiersi porukan kesken. Melutaso oli kuitenkin ok ja matka sujui rauhallisesti. Huomioni kiinnitti kuitnekin kaksi teinityttöä (17-18-vuotiaita), jotka olivat täydessä tällingissä. Lyhyet hameet, korkkarit, tukka lakassa ja voimakas meikki. Ei tässä mitään, vaikka ajattelinkin luonnonkauneuden olevan katoava luonnonvara ja kuinka on sääli, että nuoret tytöt pukeutuvat noin palajastaviin vaatteisiin. Lähinnä ajattelin sääoloja, joissa nuo pikkupikku vaatteet oli otettu käyttöön. Tytöillä ei nimittäin ollut sukkahousuja tai takkeja hanskoista, huivista tai hatuista nyt puhumattakaan. Ei, vaan he olivat pukeutuneet kuin sää olisi kesäisen lämmin eikä 0 astetta ja kylmä tuuli. Eikä tämä ollut enismmäinen kerta, kun näen ihmiset puolialastomina kylmässä säässä. Useammin kuin kerran olen nähnyt naisia pienisssä ballerinoissa ilman sukkia. Ja nyt on siis talvi. Haloo, mikä teitä vaivaa ihmiset! Jos Suomessa jotain oppii, niin ainakin sen, että aina - siis AINA - pitää pukeutua sään mukaan. Vähät siltä, miltä näytät, kunhan vain on mukava - ja talvella - lämmin olo. Teki mieleni sanoa tyttöparoille jotakin, mutten viitsinyt. Toivottavasti raukat eivät yöllä juhliessaan paleltuneet kuoliaiksi.

Huh, nyt on taas paasattu. :) Samalla kuitenkin olen päivittänyt tapahtumat ja elämäni taas ajantasalle. Lisää seuraa myöhemmin, kun on taas uutta ja toivottavasti jännittävää - muttei liian :D - kerrottavaaa. Love you & XXX. <3