Heissansaa ihmiset! :) Jälleen on vuorossa Lontoon kuulumisia. Viikko vierähti taas yllättäen nopeasti, vaikken edes tehnyt mitään sen ihmeempiä. On se vain kummalista, kuinka aika kuluu, vaikei tekisi yhtään mitään tai saisi mitään aikaiseksi. :) Mutta kyllä laiskottelukin on aina välillä hyvästä ja Lontoossa ei ikinä ole tylsää, vaikka ottaisi vähän rennommin eikä ahertaisi joka päivä. :D Mutta sitten niihin kuulumisiin...
Viikko sitten tiistaina otin turistivaihteen taas käyttöön ja lähdin Thamesin toiselle rannalle tutustumaan Imperial War Museumiin. Sekin oli ilmainen niin kuin monet muutkin museot täällä ja todellakin näkemisen ja kokemisen arvoinen. Kyseessä siis on museo, joka käsittelee Britannian (ja maailman) sotahistoriaa I maailmansodan, II maailmansodan ja niiden jälkeisten konfliktien verran. Eritysiosionsa museossa oli holokaustille sekä vaihtuville näyttelyille, joista etenkin II maailmansodan ajan lapsien kohtalot olivat minusta kiinnostavia. En nimittäin ollut tiennytkään, että Britanniasta on lähetetty lapsia Yhdysvaltoihin turvaan sodan tieltä, ja opin lisäksi paljon muitakin kiinnostavia juttuja. Britanniaahan siis ilmapommitettiin sodan alkuvaiheissa ja oli oikeastaan aika ihme, etteivät saksalaiset onnistuneet Britanniaa valloittamaan. Museossa pääsin kokemaan pommitusten reknstruktion "The Blitz Experiencessa" samoin kuin piipahtamaan I maailmansodan juoksuhaudoissa, kun asemasota oli tiiviimmillään. Holokausti-osiossa puolestaan tuli itku ja salaista palvelua (MI-5 & MI-6) esittelevän näyttelyyn varoitukset vakoilijaelämän epä-jamesbondimaisuudesta puolestaan naurattivat. Tätäkin museota voin suositella kaikille tuleville Lontoon matkaajille lämmöllä, jos sotahistoria yhtään kinnostaa. Itse en ollut lainkaan kiinnostunut aseista, varusteista ym., joita näyttelyssä oli esillä, vaan pikemminkin sodan ihmiskohtaloista ja kotirintamasta, joita siellä esiteltiin kattavasti. Lisäksi oli hauskaa nähdä sota-ajan välineistöä, joista etenkin Punaisen Ristin auto ja I maailmansodan aikainen kaksikerrosbussi jäivät elävästi mieleeni. Ei voi sanoa, että sota olisi kiva asia, mutta maailmansotien tapauksessa ainakin erittäin mielenkiintoinen se on ollut ja on ilmeisesti edelleen, koska kävijöitä museossa riitti.
Tiistai-iltapäivänä oli vuorossa ei ehkä kevään kohokohta, muta yksi hienoimmista ja hauskimmista hetkistä, kun menin The Ritz -hotelliin nauttimaan iltapäiväteetä eli Traditional Afternoon Tean. The Ritz on siis hyvin kuuluisa viiden tähden hotelli Piccadillyn varrella ja siellä nautittu iltapäivätee on yksi menneen maailman traditio ja nykyisin varsin suosittu sekä turistien että paikallisten keskuudessa, kun teetä halutaan nauttia oikein pitkän kaavan mukaan. Jos aikoo nauttia iltapäiväteestä The Ritzin kuuluisassa Palm Courti -salissa, jossa tee siis tarjoillaan, niin varaus täytyy tehdä monta viikkoa etukäteen. Tein omani tammikuun loppupuolella eli suurin piirtein kaksi kuukautta ennen varsinaista teehetkeä. Sain maksaa itseni teestä kipeäksi (£38/hlö), mutta oli se sen arvoista. Kaunis ja pramea ympäristö, kohteliaat ja huomaavaiset livreepukuiset tarjoilijat (kaikki miehiä!), tunnelmallinen ilmapiiri, suloinen pianomusiikki, taivaallinen tee ja kolmikerrostarjotin täynnä herkkuja olivat kaikki kyllä hintansa arvoisia. Hieman kyllä jänniti painella köyhänä opiskelijan viiden tähden luksusympäristöön, mutta kaikki muutkin paikalla olivat kyllä turisteja. Palvelu oli ensiluokkaista ja The Ritzistä jäi oikein hyvä mieli. Joka päivä en tuollaista luksusta jaksaisi, kun täytyy olla muodollinen, mutta kyllä hopea-astioista (teekannu oli taatusti aitoa hopeaa!) syöminen ja juominen aina silloin tällöin kelpaa. :)
Loppuviikko kuluikin sitten melko rennosti, sillä keskiviikkona ja torstaina näin ystävääni Janikaa, joka tuli Lontoseen piipahtamaan. Oli mukavaa nähdä tuttu ihminen pitkästä aikaa ja päivät menivät nopeasti shoppailun ja kahvittelun merkeissä. Kiitos, Janika! Ihanaa, kun kävit täällä. <3 Vinkkinä siis muille tutuille että tervetuloa vain käymään täällä. :D Keskiviikkona kävin myös teologisen keskustelun erään yhdysvaltalaisen tyypin kanssa, joka oli kuullut yhteiseltä tutultamme täällä asuntolassa, että opiskelen teologiaa. Minua aina hieman hirvittävää, kun joku sanoo haluavansa keskustella teologiasta kanssani. Olen nimittäin maailman huonoin ihminen puhumaan teologiasta ja kaikista opillisista ym. kysymyksistä kenenkään kanssa, koska pääaineeni on kirkkohistoria ja oma uskonnollinen vakaumukseni äärimmäisen liberaali ja epädogmaattinen. :) Keskustelu oli kuitenkin oikein mukava ja kävi ilmi, että kyseinen tyyppiu oli hänkin ennen muinoin opiskellut teologiaa yliopistossa, mutta vaihtanut sen myöhemmin lakiin ja ekonomiaan. Kinnostavaa, kuinka teologia kuitenkin kiinostaa ihmisiä, vaikkei siitä ehkä uraa tulekaan.
Omaa uraani en ole edistänyt täällä lainkaan, sillä Hiltoniin en päässyt töihin. Tai olisin päässyt, mutten siihen Hilton-hotelliin, jonne alunperin hain. Perjantaina soitti Hiltonin rekryihminen ja kertoi tilanteen tarjoten siis mahdollisuutta tehdä samaa duunia toisessa Hiltonissa. Pyysin saada harkita asiaa viikonlopun yli ja harkinta-ajan jälkeen kieltäydyin duunista. Syy tähän oli vain ja ainoastaan surkea palkka ja ikävä työ - yhdistelmä, joka ei houkuttele. Tuntipalkka työssä Food & Beverage Assistentina eli siis ravintolassa astioiden korjaajana ja kattajana on £5,80/h eli sellaiset 6€/h, joka on siis honompi palkka kuin McDonaldsilla, jossa aloitin aikanani ilman minkäänlaista työkokemusta. Niinpä tein periaatepäätöksen ja kieltäydyin menemästä töihin noin huonolla palkalla. Täällä on kuitenkin aina ihmisiä, jotka suostuvat ottamaan tuo työn vastaan tuolla palkalla, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole, joten tuskin Hiltonille tulee rekryongemia. Ulkomaalaisia, siirtolaisia ja maahanmuuttajia on täällä niin paljon - sekä kouluttamatomia ihmisiä samaten - että hanttihommille löytyy aina tekijöitä ja työnantajat voivat pitää yllä matalaa palkkatasoa. Hyvä vai huono asia? - mene ja tiedä. Sen kuitenkin sanon, ettei noilla tuntipalkoilla kyllä Lontoossa kovin helposti eletä, asuminen ja elinkustannukset kun ovat kalliit täällä. Minulla kuitenkin on mahdollisuuksia hakea "parempaa" (ainakin parempi palkkaista) työtä ja niin aion nyt tehdäkin. Ei siis edelleenkään paniikkia, vaan vakaata uskoa siihen, että kyllä asiat vielä järjestyvät. :) Työmahdollisuuksiahan täällä siis riittää, vaikka kilpailu onkin kovaa ja voipi olla, että vielä tärppää joku minulle oikein sopiva duuni loppuajaksi täällä. Tai siis, enhän tiedä kuinka kauan täällä vielä oleskelen, kun kesänkään suunnitelmat eivät ole vielä lopullisesti (joskin alustavasti) selvillä. Kerron kyllä sitten, kun tiedän enemmän - no worries darlings. :)
Mitäpäs muuta? Eipä sen kummepia. Kuntoilumaniani jatkuu ja viikonloppuna kävelykilmetrejä kertyi laskujeni mukaan perjantai-sunnuntai välisenä aikana noin 33. Kävely on ollut viime aikoina erityisen ihanaa, kun lämmin ja keväinen sää on edelleen suosinut - vaikka tänään kyllä tuuli viileästi ja satoi vettä - saaden kukat kukkimaan ja mielen keveäksi. Tänään mieltä piristi erityisesti kauniisti kukkinut ruusupensas suurine punaisine kukkineen. Pian myös lehdet tulevat puihin ja kaikki alkaa vihertää. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta kyllä kevät on niistä kaikista ihanin ja paras. Kaikki herää henkiin silloin ja uudistuu. Ihan mielettömän hienoa! :)
Ai niin, olin unohtaa. Tänään piipahdin Cityn seudulla Museum of Londonissa tutustumassa Lontoon kaupungin historiaan. Se oli oikein mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu näyttely, vaikken päässytkään kuin Lontoon suureen paloon eli vuoteen 1666 saakka, koska moderni osio museosta avautuu vasta toukokuun lopussa. Täytyy käydä silloin siis tutustumassa Lontoon nykyaikaan, koska se on mahdollista ilmaiseksi - kiitos Britannian museovirasto tai mikälie oletkaan ilmaisista museovierailuista! <3 Näyttely kertoi kattavasti Lontoon historiasta ja nyt olen paljon viisaampi tämän hetkisen kotikaupunkini värikkäästä menneisyydestä.
Hienoin osuus museossa ei kuitenkaan minulle tänään ollut itse näyttely, vaan museon aulassa ollut muistokirja, joka kertoi Lontoon vuoden 2005 terrori-iskussa menehtyneiden 52 ihmisen elämästä. Kirjaan oli siis koottu kaikkien iskussa kuolleiden ihmisten omaisten kertomuksia heistä ja uhrien elämäntarinat. Lopputulos oli todella koskettava, sillä itkin avoimesti kirjaa selaillessani ja mietin vain, kuinka väärin on, että viattomat ihmiset joutuvat kärsimään kaiken maailman poliittisen ja uskonnollisen kaaoksen keskellä. Terrori-iskuista osa muuten tehtiin ihan kotikulmillani, sillä metropommi oli räjähtänyt Russell Squaren (lähin metroasemani) ja King's Crossin (seuraavaksi lähin pohjoiseen päin mentäessä) metroasemien välillä ja bussipommi oli räjäytetty Tavistock Squaren (reilu kilometri kotoani länteen päin) kohdalla. muut pommit olivat olleet Edgware Roadin metroaseman luona Marylebonissa ja Aldgatessa Cityn suunnalla.
Iskuista on jo viisi vuotta aikaa enkä minä ainakaan täällä liikkuessani ajattele niitä. Kuitenkin ne ovat olleet osa Lontoon arkea viisi vuotta sitten ja ei ole poissuljettua, etteikö vastaavaa voisi tapahtua uudestaan. (Koputetaan puuta.) En halua maalata piruja seinälle tai muuta sellaista, mutta todennäköisesti turvatoimet vuonna 2012 Lontoon kesäolympialisten aikaan ovat todella tiukat. Nytkin kyllä poliiseja näkyy katukuvassa kiitetetvän paljon, joten ehkäpä taistelua terrorismia vastaan käydään aktiviisesti ruohonjuuritasolla koko ajan, vaikkei se ehkä konkreettisesti Lontoon arjessa näykään. Huoh, nyt riittää tämä. Toivotaan, että mitään ei tapahdu tulevaisuudessa, vaan Lontoo saa elää turvassa ja rauhassa tulevina vuosina.
Jaahas, siinä taiskin olla kaikki tällä erää. Olipas taas tekstiä, vaikka ajttelin ettei paljon mitään ole tapahtunut. :D Lisää jaarittelua taas viikon kuluttua, ellei jo aiemminkin jos inspiraatio iskee. :) Tuttuun tapaan on hyvä lopettaa, joten: love you all & take care! <3 XXX
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti